Tänään päättyi yksi vaihe elämästäni: terapia. Nyt kun näin retrospektiivisesti katson taaksepäin niin minusta tuntuu pikemminkin helpottavalta kuin miltään muulta. Ongelmat, jotka terapiaani liittyi olivat omia ajanhallinnallisia epäkohtiani sekä vaikeutta kommunikoida terapeuttini kanssa. Minusta usein tuntui, että hän kuunteli minua vain toisella korvalla. Kerroin jotakin, pohdin sen yhteyksiä nykyhetkeen ja menneeseen pitkiäkin aikoja ja kun palasin aiheeseen uudelleen, alkoi terapeutti ihmetellä mistä oikein puhuin. Hän unohti mitä olin sanonut ja saattoi muistaa jonkun toisen tarinaa osaksi minun todellisuuttani. Alkuvaiheessa olin sen verran sekaisin, etten voi varmaksi sanoa oliko se vain omaa mielikuvitustani vai todellinen havainto. Mutta sen tiedän, että tämä tunne oli toistuva. En kai kuvittele kaikkea.

Sain siellä käsiteltyä asioita. Paljon tärkeitä kysymyksiä ja ongelmia. Tein havaintoja ja pääsin tunteideni juurille.  Kaksi ja puoli vuotta on pitkä aika pohtia näitä asioita. Nyt se päättyi omaan toiveeseeni. Terapeutti oli vähän vastahankainen päätökseni suhteen, mutta päätös on kuitenkin aina minun. Päätin käyttää terapiaan ajastetun tunnin kirjoittamiseen. Kirjoitan pieneen, mustaan kirjaani ajatuksiani ja tuntemuksiani. Puran sinne sitä, mitä aikaisemmin purin terapiassa. Kaikki ne ongelmat ja arkiset pohdinnat.

Kun lähdin viimeisestä terapia-istunnosta, lähdin hymyssäsuin. Aurinko paistoi ja kävelin lähikauppaan ostamaan jäätelön. Söin sen puiston penkillä. Sain ehkä katseita osakseni, mutta eipä sen niin väliä. Tunnen sanoinkuvaamatonta vapautta ja iloa siitä, että se kaikki on ohi. Enää ei tarvitse repiä haavoja auki ja kaataa suolaa päälle. Olipa siitä hyötyä tai ei. Optio jatkamiseen on olemassa, mutta luulen että jätän sen käyttämättä.