Olen koko päuvän vain vellonut lakkaamattomassa itsesäälissä, vihassa, pelossa ja ahdistuksessa. Jopa taustalla aina silloin tällöin häämöttävä itsetuhoisuus on nostanut taas kerran päätään ainoastaan lisäten sitä valtavaa paskamaista oloa, joka minulla viime päivinä on ollut. Psykon luona puhuin yhteensä ehkä viisi kokonaista lausetta ja muuten ynähtelin kiinnottomana hänen ihmettelyynsä ja jahkaamiseensa. Hän tuntuu tuovan aina uudelleen ja uudelleen samoja pointteja esille aivan kuin olisi ne vasta juuri hoksannut. Hän kierrättää samoja arvailuja ja pohintoja ja pienillä sanankäänteillä yrittää antaa vaikutelman, että hän on kehitellyt teoria. Se ei minua paljoakaan ole auttanut. Olen jopa vakavasti harkinnut lopettavani terapianm koska siitä ei kauheasti apua ole ollut. Käyn nyt nämä viimeiset kerrat ennen kesätaukoa ja katson miten pärjään. Olenhan minä pärjännyt jotenkuten tähänkin asti.

Minulla on kauhean voimakas tunne siitä, että minut on unohdettu, sysätty syrjään eikä minun seuraani juurikaan haluta. Ymmärrettävää sinänsä. Kukapa minun rumaa naamaani vapaaehtoisesti katselisi. Sellaiset ihmiset, joiden kanssa olen enemmän pitänyt yhteyttä ovat lakanneet pitämästä yhteyttä. Ja siitä olen saanut aivan mielettömiä hylätyksitulemisen tunteita. Irrationaalisia tai ei. Olen myös vakavasti ajatellut sitä, että lähtisin pois. Jonnekin kauas. Olen sanonut näin varmaan miljoona kertaa, enkä kumminkaan koskaan ole asialle mitään tehnyt. Joten kaipa mä lopultä päädyn kuluttamaan koko elämäni tässä ahdasmielisessä tuppukylässä.

Kävin eilen auttamassa erästä kaveria muuttamaan. Ja harvinaista kyllä, minun ei tarvinnutkaan kantaa niitä kaikkein painavimpia tavaroita. Koska olisin niin kuitenkin tehnyt ja kaverini oli huolissaan niskoistani, niin hän sanoi aloittavansa muuton myöhempään kuin mitä he tosiasiassa aloittivat. Minä sain loppupeleissä kantaa kaikkea kevyttä. Vaihtelua sekin, enkä yhtään harmittele. Muutossa oli myös auttamassa eräs mies, jonka kanssa olen keskustellut aikaisemminkin eri tahoilla, mutta jota en oikeastaan tunne kovinkaan hyvin. Ja olen aika varma siitä, että hän flirttaili minulle. Itseasiassa hän jopa pyysi minua kahville jokupäivä "vaihtamaan kuulumisia". Ehkä minun pitäisi mennä. Ehkä minun pitäisi kokeilla tulenko toimeen miesten kanssa paremmin kuin naisten. En ole enää niin kauhean ehdoton kaikessa, kuin mitä silloin joskus.

Olin illan töissä hoitamassa dementoituneita potilaita. Jotenkin minusta tuntui niin hyvältä olla heidän kanssaan. He ovat omalla tavallaan niin kovin suloisia ja muistuttavat minua siitä, miksi minä tätä työtä oikeastaan teen. Ajattelin, että saisin unesta paremmin kiinni (ja muutenkin ylläpitäisin kuntoani sillä treenit ovat töiden takia jääneet vähemmälle) pyöräilemällä töihin sen noin 10 kilometrin matkan. Ja sitten vielä sama kotiin. Oli ihana kun aurinko paistoi ja oli lämmintä. Oli ihana tuntea pieni viilentävä tuulenvire, kun laskettelin alas mäkeä. Ja tuntui ihanalta saada reisien lihakset hapoille polkemalla raskaalla vaihteella ylämäetkin.

Jotakin minä kaipaan. Minua on jotenkin koskettanut Lily Allenin Littlest things- biisi. Tältä minusta tuntuu:

Sometimes I find myself sitting back and reminiscing
Especially when I have to watch other people kissing
And I remember when you started calling me your Mrs
All the play fighting
All the flirtatious disses
I’d tell you sad stories about my childhood
I dunno why I trusted you but I knew that I could
We’d spend the whole weekend
Lying in our own dirt
I was just so happy
In your boxers and your t-shirt

Dreams, dreams of when we had just started things
Dreams of you and me
It seems, it seems
That I can’t shake those memories
I wonder if you have the same dreams too

The littlest things that take me there
I know it sounds lame but it’s so true
I know it’s not right but it seems unfair
That thing’s are reminding me of you
Sometimes I wish we could just pretend
Even if only for one weekend
So come on