Jostain syystä mietin viime yönä menneitä ihmissuhteitani. Tai no, sitä mennyttä parisuhdettani ja kaikkia niitä asioita jotka menivät vikaan. Miksi minun on niin kauhean vaikea olla lähellä toista ihmistä? Aikaisemmassa parisuhteessani kaikki parisuhteen ideaalit olivat häiritsemässä minua ja minusta tuntui koko ajan vain, että koska ne eivät täyty, niin olen väärän ihmisen kanssa. En kokenut voimakasta ihastumista, vaan pikemminkin kiintymys kasvoi ajan kuluessa. Olenko menettänyt jotain todella olennaista kun en ole koskaan hullaantunut toiseen ihmiseen niin, että polveni ovat heikkona ja ajatukset täysin sekaisin? Tapahtuuko näin oikeasti kenellekään? Jotenkin omien tunteideni tasaisuus ja ääripäiden puute saa minut epäilemään lähes kaikkia tunteitani... Aivan kuin sellaisetkin asiat, jotka ovat niitä "sydämen asioita" ovat minulle järjen asioita, joita hoidetaan ajattelemalla ja puhumalla.

En haluaisi että kaikki nämä aikaisemman suhteen ongelmat tulevat esiin H:n kanssa. En vain tiedä miten pystyn sen estämään. psyko puhui minulle pitkään siitä kuinka tunnun palaavan kaikissa suhteissani lapsena omaksumaani huolehtijan rooliin. Aivan kuin etsisin sellaisia ihmisiä ympärilleni, joista voin pitää huolta (ja jotka antavat toisen pitää itsestään huolta) ja sellaisia, joissa havaitsen jotakin sellaista heikkoutta tai arkuutta, jotka itsekin omaan. Nyt kun asiaa ajattelen, niin osin se pitää paikkaansa. En vain tiedä onko minusta huolehtimaan kenestäkään, kun en osaa pitää edes huolta itsestäni. Enkä haluaisi toistaa menneisyyden toimintatapoja, sillä ne ovat saattaneet minut tähän pisteeseen.

Olen kateellinen lähipiirissäni oleville pariskunnille (ja yksinäisillekin), sillä he ovat jotenkin tasapainossa suhteidensa kanssa. Tai no ainakin sellaista kuvaa he ulospäin tuovat. Kaikki vaikuttavat jotenkin tasapainoisilta ja fiksuilta ja minä vaan hajoilen. En osaa arvioida mitä he minusta ajattelevat, joten teen niin kuin aina: ajattelen, että he eivät pidä minusta.

Olen huomannut, että olen erkaanut monista ihmisistä. Tapaan ihmisiä muodollisissa tilanteissa, puhun asiani ja lähden pois. En osaa enää ottaa henkilökohtaista kontaktia kehenkään. Ehkäpä vain suojelen muille näyttämääni kuorta (en voi antaa sen murtua, sillä se murtaa viimeisenkin järkevän kuvan itsestäni) Tai ehkä se on myös sitä, että ajattelen etteivät muut halua olla tekemisissä kanssani, joten en tyrkytä itseäni. Jos joku ei halua olla kanssani tekemisissä vapaa-aikana, niin se on heidän asiansa. Hitto, kunpa olisi sosiaalisempi!!!