Kaikki oli vain haavetta, unelmaa, jonka tiesin olevan minulle saavuttamattomissa. Kaipausta jota tunnen, mutta jota kukaan tai mikää ei pysty täyttämään. Henkinen tyhjiöni on niin valtava, että sille ei ole tilaa muuta kuin kasvaa ja laajentua. Muuten se tiivistyisi tähtien lailla ja jossain vaiheessa räjähtäisi tuhoten kaiken läheltää ja aloittamaan alusta uuden henkilökohtaisen maailmankaikkeuden. Auta armias, tässä olisikin muutoksen tarvetta. ja paljon. Tunnen enemmän yksinäisyyttä enkä osaa enää haaveilla mistään muusta. Olen saanut turpaani, vaikka päätin sitä välttää. Miksi en vaan kerrasta opi?

Kausi loppui kuin seinään. Voitto luovutuksella. Kaipa sitä pitäisi olla iloinen, olen taas kerran sm-mitalisti ja tällä kertaa olen tehnyt sen eteen paljon töitä. Mutta samalla minusta tuntuu, että koko kausi on mennyt itseäni paikkaillessani. Mitalin saaminen ei ainakaan ole minun ansiotani. Tein mitä pystyi, muuta en voi joukkueelle antaa. Nyt alkaa harjoitustauko eikä tulevasta ole tietoa. Emme edes tiedä mitä pelaamme ensivuonna, saatikka sitä ketkä meitä valmentaa. Kai ne asiat selviää. Mutta treenaus ja pelit ja siihen liittyvät ihmiset ovat olleet elämäni ja nyt se kaikki on ohi. Ainakin hetkeksi. Pelkään vetäytyväni joukosta, enkä näe tuttuja kasvoja kovinkaan usein. Enää ei ole treenien jälkeisiä illanviettoja tms. ja koska olen pessimistinen oma itseni, niin niihin minua tuskin kutsutaan. Noh, on minulla ainakin töitä johon itseni haudata. Työt kun ei tekevältä lopu!

Ensi viikolla minulla olisi yövuorojen jälkeiset vapaat. Neljä perättäistä vapaata. Ajattelin ensiksi lähteä helsinkiin, mutta tarkemmin asiaa mietittyäni, päätin jäädä kotiin. Vain olemaan ja lepäämään. Tarvitsen sitä. Haluan nukkua ja olla rauhassa.