Olen löytänyt itsestäni uuden, jollakin tapaa hämmentävän puolen. Tai pikemminkin uskalluksen, jota minulla ei koskaan ennen ole ollut. Ei tämän tyyppistä. Olen koko ikäni piiloutunut muurien taakse, sulkenut maailmalta sen, mikä tekee minusta minut. Olen piiloutunut kohteliaisuuden, asiallisuuden ja rauhallisuuden verhon taakse, ja tuota verhoa on ollut todella vaikea raottaa.  En oikeastaan ole edes varma, mitä olen yrittänyt peitellä. En usko että se on täysin ahdistuneisuutta eikä oman itseni peittelemisen aiheuttamaan psyykkistä pahoinvointia. Olen aina tuntenut, että minussa on paljon asioita joita haluaisin tuoda esille, mutta johon en ole vain yksinkertaisesti kyennyt. En ole pystynyt vapauttamaan itseni.

Yksi esimerkki tästä uskallukesta on niinkin pieni asia kuin tanssiminen. Se ei kuulosta isolta asialta, mutta sitä se on minulle. Olen viettänyt teinipäivinäni aikaa yökerhoissa ja bileissä ja aina olen aktiivisesti kieltäytynyt tanssimisesta. En osaa tanssia, minulla ei ole minkäänlaista rytmitajua ja olen jotenkin kokenut että tanssilattialla hytkyminen näyttää pikemminkin typerältä. Kuvittelin itseni hyppelehtimään ja heilumaan kuin mikäkin kohtauksen saanut ja turvauduin entistä voimakkaammin omaan turvalliseen asiallisuuteeni. Olin mukana, nauroin, pidin hauskaa omalla tavallani. Mutta eilen rikoin tuon kaavan ja tanssin (hitaita olen kyllä tanssinut sitä on turha kieltämään). Tanssin kaikkien niiden ysäriteinidiskohittien tahdissa ja hemmetti soikoon MINÄ NAUTIN SIITÄ! Varmastikin alkoholilla oli hieman osuutta asiaan ja aikaisemmin illalla läpikäydyllä kovalla treenillä. En oikein osaa kohdistaa ajatuksiani siihen, mikä eilen oli erilaista. Seura oli hyvää, pieni nousuhumala (vain muutama siideri, joka kuitenkin minunlaisellani kokemattomalla alkoholinkuluttajalla on suhteellisen suuri määrä) ja into päästä vapaalle aiheutti jonkinlaisen euforisen tilan, jossa oli niin hyvä olla. Ymmärsin millaista mahtaa tuntua narkkarilta piikin jälkeen, juoposta sen ensimmäisen drinkin jälkeen. Siihen tunteeseen haluaisin jäädä koukkuun.

Minulla on edelleen hyvin kaksinainen suhtautuminen alkoholiin. Tai pikemminkin omaan alkoholin käyttööni. Juon hyvin pieniä määriä, josta tulen nousuhumalaan. Tiedän kuitenkin tasan tarkkaan sen rajan, jossa juomisen lopetan. Se on se tunne kun alan tuntea huimasita ja kun huomaan, että suoraan käveleminen ei onnistu ilman pinnistystä. Siitä rajasta en jousta. Takaraivossani jyskyttää aina kuitenkin pelko siitä, että  jossain vaiheessa alan kokea alkoholin täyttävän itsessäni jotakin. Antavan liian hyvän tunteen ja samalla ensimmäisen askeleen kohti riippuvuutta. Pelkään mahdollisuutta alkoholismiin (vaikken täysin usko altistumisteoriaan). En halua joutua samaan jamaan kuin isäni.

Eilinen ilta oli kuitenkin sellainen kokemus minulle joka antoi rohkeutta ja itsevarmuutta ennenkokemattomalla tavalla. Ja se on tunne, jota en ole kokenut hyvin pitkään aikaan. En tiedä oliko terapialla siihen oma osuutensa, tai terapian päättymisellä. Mutta ainakin katumuksen tunne terapian lopettamisesta lieventyi.