Minulla on ollut henkisesti todella rankka viikonloppu. Tuntuu, että kun yhden asian sai menemään edes mitenkuten putkeen, niin sitten kymmenen muuta asiaa kaatui niskaan. Olen ollut poikkeuksellisen ahdistunut ja olen yrittänyt aivan väärillä keinoilla sitä lievittää. Maanantaina kävin kahden ystävän kanssa bileissä, joissa oli ihan hauskaa. Oli niin mukava tutustua uusiin ihmisiin ja keskustellä erään vanhan työkaverin kanssa vapaasti ja avoimesti sellaisista asioista, joista töissä ei puhuta. Siellä sitten oltiin aivan liian pitkään ja tämän aamun vieraspelimatka sujui vähemmän antoisissa merkeissä, sillä en vain saanut nukuttua. Minusta tuntui koko päivän, että jotain on menossa vikaan. En tiennyt mistä se tunne kumpusi niin voimakkaana, mutta sen läsnäolo sai minussa aikaan ahdistusta ja lamautumista.

Peli voitettiin ja minun suoritukseni oli totaalisen surkea. Olen tottunut pelatessa ja treenatessa tiettyyn tahtiin, jolla asiat tapahtuvat ja kun vastustajajoukkue tuntui tekevän asioita todella hitaasti ja erikoisella tavalla, niin en tahtonut päästä peliin ollenkaan mukaan. Eikä myöskään auttanut se, että valmentaja karjuu siitä, että etten pitänyt omaa paikkaani ja peli meni juuri siltä kohdalta. Mutta kun se ei ollut minun aukkoni. Minä seisoin siinä viereisessä, enkä olisi mitenkään pystynyt pysäyttämään vastustajaa. Minä en nykyisin tarvitse kun yhden ikävän sanan tai ilmeen, niin lamaudun. Ja niin kävi nytkin. Hammassuojat lentelivät pitkin kenttää ja minua ei voinut vähempää kiinnostaa pelaaminen. Vaikka pelillisesti oma pelini parani huomattavasti, niin silti koko hommasta jäi todella huono maku. Polvi ei kestänyt äkkikäännöksiä, enkä yksinkertaisesti vain pystynyt juoksemaan samalla tavalla kuin yleensä. Minusta ei kentällä ollut mitään muuta kuin harmia. Tämä kokemus sai minut vannomaan mielessäni, että tämä tulisi olemaan viimeinen pelini, ja voi olla että niin lopulta käykin. Vaikka kuinka rakastaj lajia ja vaikka kuinka minun on ihana olla joukkuetoverieni seurassa, niin silti se paha olo, jonka nykyisin saan harrastamisen yhteydessä on suurempi kuin ilo ja nautinto, jonka siitä saan. Katson kauden loppuun ja pelaan jos polvi siihen antaa mahdollisuuden ja seison kentänlaidalla ja olen treeneissä harjoitusvastustajana ja autan joukkuetovereitani kehittymään. Minusta vaan tuntuu, etten minä enää kehity enkä pysty joukkueelle mitään antamaan.

Ja koko illan mieltäni on painanut syvä musta matalapaineen pilvi. Lähdimme muutaman joukkuetoverin kanssa perinteen mukaan juhlistamaan voittoa (ja yhtälailla sama tapahtuu hävityn pelinkin jälkeen) ja tämä oli asia, jota minun ei olisi pitänyt tehdä. Minun olisi pitänyt jäädä kotiin ja miettimään asioita lävitse omassa rauhassani. Alkuilta sujui rennosti. Pidimme itsetunnonkohottamis kierroksen ja kävimme lävitse jokaisen kohdalla yhden asian, joka on ulkonäöllisesti ja luonteessa se asia, joka on hyvää ja kiinnitää huomiota. Ja minä sain odotetusti vastauksiksi sen, että olen kiltti ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaan. Adjektiiveja piisasi, mutta minua jäi kovasti mietityttämään aikaisempi postaukseni siitä, kuinka nämä ominaisuudet ovat niitä, jotka ovat kaikessa hyvyydessään myös huonoja. Jotenkin eräs joukkuetoverini ilmaisin, että olen hyväntahtoinen mutten kuitenkaan sellainen jota pompotellaan ja hyväksikäytetään. Mutta välillä minusta tuntuu juuri siltä. Ja nykyisin minusta on tuntunut silta aika paljonkin. Vaikka kuinka haluaisin olla kaikille kaveri ja ystävä niille harvoille, jotka minuun ovat malttaneen jonkun ihmeen päähänpiston seurauksena tutustua, niin minusta tuntuu, että minä aina jotenkin vain ajaudun siihen tukijan rooliin. Olen se jolle vuodatetaan asioita yksityisesti face to face, mutta ei minua kuitenkaan oteta mukaan illanviettoihin tms. häppeningeihin. Toisaalta sen ymmärrän, sillä niihin usein liittyy alkoholi ja moni tietää etten kauheasti jaksa kännisiä ihmisiä. Mutta olen ollut usein mukana baarissa. En vain ole niin kauhean puhelias ja sosiaalinen (vaikka siinä olen kuulemma edistynyt tämän kauden aikana huomattavasti), minä en lähde riehumaan tanssilattialle tai pokaile ketään. Minä istuskelen rauhassa, juon limpparia ja katselen muiden hauskanpitoa. Se on minusta hauskaa. Jotenkin minusta niin usein tuntuu, että minua ei haluta näyttää muille tai kertoa muille, että olen läheisemikin kaveri tai tuttava. Ja tämä tuli esille myös ihmissuhteissani. Ensimmäinen tyttöystäväni peitteli yhdessäoloamme viimeiseen asti, eikä koskaan hänen vanhemmilleen saanut mitään kertoa. ja hänellä ei ollut aikomustakaan esitellä minua heille kumppaninaan. Olin vain kaveri, myöhemmin kämppis (ja kun  me erosimme ja hän aloitti uuden suhteen, niin vanhemmille lesbous paljastettiin hyvin nopeasti ja se toinen esiteltiin tyttöystävänä). Eikä toinenkaan tyttöystäväni minua vanhemmilleen halunnut esitellä. Ja toisaalta ymmärrän syytkin siihen. Minä olen vain taustavaikuttajana, itsetunnon kohottimena, hyvänä seurana silloin kun ketään muuta ei ole saatavilla seuranpitäjäksi. No tietenkään kaikki ystävyyssuhteeni eivät aiheuta minussa tällaista ajatusta, mutta yksikin on liikaa. Ja kun niitä ei ole vain yhtä...

Ja minulle tekee pahaa se, kun näen jatkuvasti ympärilläni ihmisten polttavan näppinsä ihmissuhteissaan. Minulla ei ole minkäänlaista ymmärrystä sellaisia ihmisiä kohtaan jotka selvästi hyväksikäyttävät toista. Ja vaikka kuinka hyväksikäytön piirteitä näkisin, niin ei niitä voi noin vain mennä sanomaan. On ikävä katsoa kuin muut saavat näpeilleen, ja vielä ikävämpi on itse saada näpeilleni. Mutta voimakkaaksi on tullut tunne, etten halua mitään merkittävää ihmissuhdetta. Eli siis seurustelusuhdetta, koska tuntuu että suhteet on tuhoon tuomittuja alusta asti. Tiedetään, olen pessimistinen ja koskaan ei ketään tapaa tällä asenteella. Mutta juuri nyt en tahdokkaan. Noh, hyvähän se on kun ei kukaan minuakaan halua muuten kuin tukijaksi ja "kaveriksi".

Tahtoisin nyt vain sulkeutua kotiini ja olla ottamatta minkäänlaista kontaktia minnekään. Onneksi alkaa taas työputki, joten pääsen kaikkea karkuun edes työmaalle.