Olen jotenkin taas ajautunut vanhoihin kuvioihin. Minusta tuntuu, että kun kerran antaa opiskelijayhdistys-ja ainejärjestötoiminnalle pikkusormensa, niin se vie koko käden. Huomasin palanneeni laatutyön pariin (josta vannoin pysyväni kaukana) ja nyt olen taas mukana kaikenmaailman laadunhallinnan kehittämisryhmissä jne. Ei se mitään, onhan se kiinnostavaa ja varmasti palkitsevaakin. Mutta samalla se on kuitenkin aikaavievää. Olen huomannut kuinka yliopistopiirissäkin opiskelijaaktiivisuus ja vaikuttaminen on niiden muutamien harvojen harteilla. Ja vaikka kuinka yritetään tehdä töitä opiskelijoiden hyvinvoinnin ja opiskelun kehittämisen eteen, niin ei siitä saa ainakaan kiitosta. usein saa vaan ikäviä katseita ja kommentteja henkilökunnalta, joka on henkilöittänyt minuun (ja muihin aktiiveihin) ärsyttävän valittamisen joka asiasta. En haluaisi olla se, joka tuo esiin seikkoija joita olisi parannettava, mutta taas kerran olen ajautunut siihen positioon. Enkä oikein tiedä miten pääsen siitä eroon.

Noh, ainoa lohtu on se, että kun nyt opiskelijoiden ääni jätetään huomiotta, niin se tulee ja puraisee opettajakuntaa jossain vaiheessa perseeseen.

Olen ollut tänään neljän tunnin yönien jälkeen yllättävän virkeä. Eilinen migreeni katosi niiden tuntien aikana. En varmaan tänäkään yönä juuri saa unta, sillä minulla on huomenna esitelmä. Inhoan puhua yksin ryhmän edessä; olen mielummin se hiljainen toimija joka ehkä näkyy muttei kuulu. Huolestuin myös äsken H:sta, hän soitti ja itki. Minä en osaa reagoida oikein toisen itkuun.. Olen vaan niin hemmetin voimaton!
Olisi niin helppoa olla aivan yksin; ei tarvitsisi ottaa huomioon muita kuin itsensä. En oikeasti ehkä halua sitä, mutta se olisi niin vapauttavaa. En tiedä... olen jotenkin vaan niin sekaisin tällä hetkellä!

Huoh...