Minulla on juuri nyt sellainen tunne, että olen saanut asiani sekaisin pahemman kerran. Minun pitäisi lopettaa itsestäni paljastelu sekä täällä, että oikeassa elämässäni. Se, että olen saanut sanaisen arkuuni viimein avattua on tuntunut aiheuttavan vain sekavuutta, inhoa, sääliä ja ärsyyntymistä. On jännä, kuinka aina kehotetaan puhumaan tunteistaan ja ajatuksistaan ja sitten kun niin vihdoin kykenee tekemään (se ei ole mitenkään itsestään selvää minulle) kaikki palaa takaisin potkaisemaan minua perseelle. Aivan samalla tavalla kuin silloin joskus lapsuudessa. Ehkä minun pitäisi pitää asiat itselläni ja puhua niistä siellä, jonne niiden tiedän myös jäävän (psykolle).

Ympäristöni on muuttunut niin paljon, etten oikein enää osaa erottaa ystäviä ja kavereita sellaisista hyvää-päivää .tutuista. Oma syynihän se on... Minulla on ikävä sitä aikaa, jolloin asiat olivat jotenkin niin selviä ja selkeitä. Mutta turha haaveilla menneestä, sillä se on mennyttä eikä sitä koskaan saa enää takaisin.

Koko aamun ja viime yön olen ollut todella levoton. H:n puhelu herätti minut enkä saanut enää unta sen jälkeen. Minusta tuntuu, että tänään ei ole hyvä päivä lähteä ihmisten ilmoille, mutta pakkohan se on kun lupauduin tekemään tekemään jotakin.  Voi kun voisin vain kadota maan pinnalta ja hukkua paikkaan, jossa minuun ei kohdistetaan mitään enkä minä kohdista mitään.  Minä inhoan masennusta, koska välillä on olevinaan niin hyvä olo ja seuraavana päivänä ainoa asia, minkä haluaisin tehdä on  suunnilleen tappaa itseni. En ole saanut minkäänlaista tasapainoa elämääni vieläkään. Ja minua pelottaa.