Kesällä sain pelissä kovan iskun lonkkaani ja siitä asti, aina välillä, lonkkaani on vihlaissut kipu aina kun liikutan jalkani tietyllä tavalla. Aivan kuin reisiluun pää kampeutuisi irti kuopastaan. Tämä kipu paheni viimeisimpien treenien jälkeen ja kun tänään siivoilin niin jalka ärtyi oikein kunnolla.

Olen miettinyt paljon sitä miksi harrastan jenkkifutista. Ystävieni mielestä se on päättömien hommaa ja kummastelevat miksi fiksuna ihmisenä, sairaanhoitajana, menen tieten tahtoen kentälle potentiaalisesti satuttamaan itseni. Mahdollisesti jopa vakavasti. Syynä tähän ei ole se, että ympärilläni on mukavia joukkuetovereita. Syynä ei ole kilpailuhenkeni. Syynä ei ole kunnianhimoni. Syynä on se, että treenien kautta saan ajettua itseni tilaan, johon en itse itseäni pakottamalla koskaan saisi. Tilaan jossa joka ikinen lihas kehossani huutaa happea ja lepoa. Tilaan jossa kipu muistuttaa minua siitä, että minä olen oikeasti tässä. Että olen olemassa. En ikinä, IKINÄ kehtaa lopettaa harjoituksissa kesken vaikka kuinka väsyttäisi. Jatkan ja jatkan niin kauan kuin on tarpeen. Niin kauan kuin valmentaja haluaa.

Välillä minusta tuntuu, että olen jollakin tapaa tyhjä; ontto sisältä. Joskus minusta tuntuu, että mieleni ja ruumiini eivät ole yksi yhtenäinen kokonaisuus. Vihaan ruumistani, inhoan hiuksiani, läskejäni, välittäjäaineitani jotka minut on pettänyt. Vihaan mieltäni, joka on niin hemmetin harhainen ja rikkinäinen. Kipu on ainoa tunne, joka yhdistää mieleni ja ruumiini. Kivun kautta saan otteen tästä maailmasta; tunnen olevani fyysinen. Tunnen että mieleni, niin rikkinäinen kuin se onkin, on kehoni sisällä. Se toimii siltana mieleni ja kehoni välillä kuin myös ruumiini ja kaiken ruumiini ulkopuolella olevan välillä.

Ajan itseäni yhä uudelleen ja uudelleen treeneihin tekemään asioita, joiden tiedän aiheuttavan minulle kipua. Rynnin päätä pahkaa päin vastustajaa tietäen, että on vain kaksi vaihtoehtoa: pääsen linjan läpi tai sitten en. Joka tapauksessa yritykseni aiheuttavat jossain määrin kipua. Sillä mitä teen ei siis ole merkitystä vaan sillä, mikä on tekojeni seuraus: kipu. Ehkä haen tätä kivun kokemusta muualtakin. Kipua on monenlaista; fyysistä ja psyykkistä. Ehkä siksi ajan osin alitajuisesti ihmiset läheltäni, koska tiedän sen aiheuttavan minulle kipua. Tuskaa, jota en sanoin pysty ilmaisemaan. Vaikka kuinka järjellä kaipaan läheisyyttä, niin jollakin tavalla löydä keinon tuhoamaan kaiken.

Kipua saisin helpomminkin. Minun ei tarvitse kuin ottaa veitsi käteeni ja viiltää. Tiedän tasan tarkkaan mistä viiltää, ja millä tavalla. Samalla voisin päästä jonnekin paikkaan jossa ehkä, ehkä, olisin onnellinen. Paikkaan jossa en tarvitsisi kipua tunteakseni olemassaoloani. Olen kuitenkin itsekäs ja haluan jatkaa tätä tuskaa. Haluan rankaista itseäni epäonnistumisestani kaikessa!