Taas olen vuotta vanhempi. Eilisestä jäi käteen kasa tiskejä, iso pala kakkua (jota en todellakaan pysty syömään), sekainen asunto, tupakalta löyhkäävät vaatteet. Ja mikä olennaisinta: hyvä mieli! Oli pitkästä aikaa virkistävää olla tuttujen kasvojen ympäröimänä. Vielä muutama viikko sitten, en halunnut nähdä ketään, ahdistuin ihmisistä ja pelkäsin. Niin moni asia on muuttunut. Yleensä en tykkää olla bileissä, sillä en jaksa sitä tupakansavua ja niitä samoja kasvoja (vaikkakin ne olisivat ystävällisiä) ja sitä kiljumista, että saa itsensä kuuluviin. En ole koskaan tutustunut bileissä uusiin ihmisiin. Mutta menen sinne koska muualla en juuri enää tapaa tuttuja. Menen sinne koska siellä voin koskettaa toista ilman paheksuvia katseita. Siellä voin näyttää itseltäni.

Olemme saaneet keskusteltua asioista H:n kanssa ja yhdessäoleminen ei enää ole ahdistuksen ja pelon täyttämää. Vaikka välillä tuntuu ettei hän ymmärrä ajatuksiani ja tunteitani, mutta hän yrittää. Häntä kiinnostaa. En ole ennen saanut kukkia keneltäkään; nyt sain. Ihania punaisia gerberoita. Ne ovat lempikukkiakin (kukista puheenollen kalla on ehdottomasti lempikukkani, mutte ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää antaa niitä toiselle... paitsi hautajaisseppeleessä... sääli... Yksinkertaista pehmeää kauneutta)

Minun on vaikea päästää irti menneestä. Tunnen jatkuvasti ahdistusta ja huomaan miettiväni ihmeellisiä ajatuksia. Kaipa minun on vaan totuttava tähän kaikkeen.