Olen taas joutunut tilanteeseen, jossa en todellakaan haluaisi olla: välittäjä, välienselvittelijä. Tällä kertaa minut on revitty mukaan äitini ja isäpuoleni välien selvittelyyn ja ihmissuhdesraamaan. Kun monta johtopäätöstä (niin oikeat kuin väärätkin) saavat aikaan vaan solmuja, joiden aukaiseminen ei käy niin helposti kuin niiden tekeminen, on valmiina sellainen ongelmien kimppu, jota ei ihan hevillä selvitetäkään. En tajua miksi miehet (ja naisetkin) käyttävät lapsiaan omien ongelmiensa välikappaleina ja ratkojina. Isälle minä ja siskoni olimme hänen narsististen tarpeidensa tyydyttäjiä ja välikappaleita joista taisteltiin ihan vaan kiusallaan. Se, että hän sai meidät (tai siis siskoni, ei minua; enhän ollut hänen) oli tärkeintä, mutta ei hän meitä oikeasti halunnut. Hän halusi vain voittaa. Hän halusi saada kaiken. Inhosin olla siinä tilanteessa silloin ja inhoan sitä aivan yhtä paljon nyt. Isäpuoleni vuodattaa taas minulle sitä, kuinka äitini on vainoharhainen ja suuttunut hänelle ja hän ei tietenkään ole tehnyt mitään, mikä antaisi edes aihetta vihastumiseen saati sitten epäilyyn. Hän pyytää minua puhumaan äidilleni järkeä ja kertomaan "totuus". Millä oikeudella hän yleensäkään kuvittelee, että minä menisin haukkumaan äitini päätöksiä päin hänen naamaansa? Aikuinen ihminen osaa tehdä omat päätöksensä ja kantaa niiden seuraukset. En minäkään haluaisin, että minun päätöksiäni tultaisiin kyseenalaistamaan. Varsinkaan sellaisia päätöksiä, jotka eivät kuulu kenellekään muille kuin minulle ja kumppanilleni. Isäni hakeutui aina minun luokseni pyytämään "mukakaverina", että puhuisin äidilleni "järkeä" (toisin sanoen olisin välikappaleena hänen narsistisille toiveilleen), aivan kuin äitini uskoisi minua siitä, että hänen ja isäni pitäisi olla yhdessä. Ja minun ainoa toiveeni ja unelmani silloin oli nimenomaan se, että he eroaisivat (tämän isäni oli liian tyhmä tajutakseen vaikka sen suoraan sanoinkin ja sain sen nahoissani kärsiä). Minä kelpasin ainoastaan siihen, että houkuttelisin äitiäni tekemään "oikein". Muuten olin hylkiö ei-perhettä ja sitä en koskaan saanut unohtaa. Nyt isäpuoleni pyytää samaa. Hän ei ole sellainen narsistinen paska kuin isäni, mutta en silti pidä siitä tavasta kuinka hän halee minun hyväksyntää virheilleen. Minä en halua sekaantua asiaan. En ole sekaantunut äitini ihmissuhteisiin ennenkään, niin miksi sitten aloittaisin nyttenkään. Jos menen sanomaan äidilleni isäpuoleni yhteydenotosta, hämmennän soppaa vain entisestään. Äitini suuttuu lisää, ja vetää minut vaan syvemmälle mukaan tähän paskaan. Aion pitää turpani kiinni. Aion olla neutraalia maaperää tässä(kin) asiassa.

Olen minäkin taas sopassa. Yleensä heidän draamansa on ratkennut kunnialla, mutta vielä tulee se hetki, jolloin liika on liikaa. Olen oppinut äitini ihmissuhteiden kanssa sen, että koskaan ei kannata lähentyä kehenkään mieheen liikaa, sillä jossain vaiheessa tulee ero. Minulla on siitä niin pitkä ja kivulias historia, että annan suosiolla itseni olla pessimistinen. Tämä on ainoa tapa jolla olen oppinut suojelemaan itseäni, ja se on ainoa tehokkaaksi havaitsemani tapa. Onneksi en enää elä samassa taloudessa, joten äitini ihmissuhdeongelmat eivät juuri pääse vaikuttamaan omaan arkeeni, omaan elämääni.

Aina kun tällaisia tapahtuu, alan miettimään vakavammin omia ihmissuhteitani ja omaa sitoutumisen haluani. En haluaisi joutua koskaan samaan tilanteeseen, missä äitini on. Minusta tulee aina vaan varovaisempi omien sanojeni kanssa ja alan vetäytymään omassakin ihmissuhteessani, sillä pelkään liikaa, että olen/elän tilanteessa, josta en pääse vetäytymään omaan tilaani riidan sattuessa tms. Minun on vaikea ajatella esimerkiksi yhteen muuttoa kenenkään kanssa, sillä silloin menetän ovan tilani. Sen tilan, jota pystyn jotenkuten hallitsemaan. Nämä 20 neliötä ympärilläni on tilaa, jota pystyn hallitsemaan. Tänne voin veätytyä tilanteessa kuin tilanteessa; sulkea oven kaiken paskan nenän edestä. Ehkäpä minun pitäisi vain olla sinkku loppuelämäni, jottei minun tarvitsisi aina pelätä/jännittää/ajatella tällaisia asioita... Huoh...