Olen taas onnistunut palaamaan samaan vanhaan tapaani. Olen kaiken ahdistukseni yrittänyt hukuttaa työntekoon. 3 viikkoa töissä ja olen pitänyt (ja pidän) yhteensä kaksi vapaapäivää. Minuun kun ei ilmeisesti päde kaikki lait, sillä minähän olen sijainen. Minä suostuin jatkamaan työsopimusta vielä muutamilla päivillä, sillä niin moni hoitaja on sairaslomalla ja sijaisia on vaikea saada. Sijainen, joka ei tiedä kenestäkään potilaasta mitään, on hidas työntekijä. ja hidas työntekijä on yhtä tyhjän kanssa jos on kiire. Olen tehnyt tuntikaupalla lisätöitä, ja vaikka rahaa ei koskaan saa liikaa, niin nyt alan väsyä. Pikkuhiljaa...

Minulla on aivan kauhean huono omatunto siitä, että olen ollut niin paljon töissä. Aina kun olen kotona, ja erityisesti kun olen H:n kanssa, niin yritän skarpata ja olla virkeä. Enemmän ja vähemmän siinä onnistumatta. Samalla takaraivossani jyskyttää ajatus, että H:n lähtöön on vain vajaa viikko. Ainoa keino olla ajattelematta sitä, on tehdä töitä. Ja H:n näkeminen muistuttaa minua tulevasta. Yksinäisyydestä. Vetäydyn taas kaikesta. Se on ainoa keino, jonka osaan. Suljen H:nkin ulkopuolelle, vaikka juuri hänen pitäisi olla "sisäpuolella".

Sekin hetki, kun minun piti pitää vapaata, juhlistaa uutta vuotta H:n kanssa, niin yllätysyllätys olen töissä. Olen varma, että jos menisin bileisiin sunnuntaina  niin oloni olisi niin kauhea, etten kestäisi sitä.. Haluaisin pystyä sulkemaan kaiken pahan mielestäni, mutten pysty. En vaikka kuinka yritän.

Minua pelottaa nähdä kavereita ja ystäviä. Mutta sitäkin enemmän pelkään, että keväällä vetäydyn kaikesta. Annan ystävyyssuhteiden kuivua kokoon ja sulkeudun enemmän ja enemmän itseeni.

Odotan terapiani alkamista. Kaksi tuntia viikossa, tiettyinä aikoina. Saan jotakin järjestystä, saan ehkä puhuttua asioita lävitse.

Minua pelottaa valtavasti!