Keskustelin erään ystävän kanssa ihmissuhteista ja hän sanoi, että olen liian ja kiltti ja rauhallinen ja hyväntahtoinen ihminen. Vedän puoleeni sellaisia ihmisiä, joilla on ongelmia ja jotka etsivät karikkoisesta suhteesta selvittyään tai turvallisuudenkaipuussaan turvallista ihmistä rinnalleen. Olen enemmänkin ollut terapeuti ja tukihenkilö kuin tasavertainen kumppani. Onko oikeasti näin? eikö ne asiat, joita itsessäni pidän hyvinä puolina olekaan hyviä, vaan ne ovat syitä joiden vuoksi päädyn väärään seuraan ja lopulta päädyn satuttamaa itseäni?

Ja nyt kun tuo on sanottu ääneen, niin tulen aina epäilemään kaikista että minusta haetaan juuri sitä terapeuttia ja tiettyä turvaa. Hyvään se on, mutta minä en siitä saa takaisin usein muuta kuin hyväksikäytetyksi tulemisen tunteen. Miksi minua ei voi rakastaa sellaisena kuin minä olen? Miksi minusta aina vain halutaan jotakin? Rakkaus ja toisen tukeminen kuuluu ihmissuhteisiin, mutta haluaisin antaa niitä pyyteettömästi. En niin, että toinen nojautuu niihin saadakseen itselleen paremman itsetunnon.

Mä alan pikkuhiljaa luopua toivosta, että löydän tätä pyytettömyyttä. Ihan kenesta tahansa. Minulla on muutavia ihmisiä lähelläni, jotka eivät ole ikinä minusta mitään halunneet ja ovat olleet vierelläni kaikesta huolimatta. Ja minä vain pelkään niin kamalasti häätäväni heidätkin elämästäni.