Työt taas jatkuvat ja oli ihana palata takaisin tuttuihin kuvioihin. Ihanaan ja armottomaan unohdukseen, jossa omat ongelman ja aggrot väistyvät muiden ongelmien tieltä. Täyteen tupattu osasto, alimiehitys henkilökunnassa; tuttua ja turvallista. Jos olisin joutunut olemaan vielä yhdenkin päivän kotona, olisin tullut hulluksi. Aloin jo haudutella pienessä päässäni vaikka mitä. Masennus on niin syvältä!!!

Minua inhotti velvollisuuden tunnosta kysytyt kohteliaisuudet. Olen ollut surullinen ja erehtynyt näyttämään sen ulospäin ja nyt saan kuulla tarkoittamattomia kysymykiä joihin en usko edes haluttavan vastauksia. Taidan olla liian raaka. Kyllä minusta välitetään kai ihan oikeasti, mutta sitä on vaan niin kauhean vaikea uskoa,

Minua on alkanut yhä useampi piirre Tytössä ärsyttämään. Hänen lapsellinen kielenkäyttönsä, jatkuva haikailu ja kaipailu. Mielessäni kiljun, että painu helvettiin mutta en voi sanoa mitään sen suuntaista oikeasti. Nielen ärsyynnykseni, koska jos sanon niin loukkaan, ja jos loukkaan niin tipun vaan alemmas. Haluaisin eroon kaikesta, ihan kaikesta. Näistä typeristä velvollisuuksista, ihmisistä jotka ovat ympärilläni vain jostain käsittämättömästä syystä ja jotka eivät siinä oikeasti edes halua olla. Haluaisin vain jättää kaiken ja lähteä.

Hillitsen himoa lyödä nyrkin seinään. Se siitä puuttuisi, että joudun taas sairaslomalle enkä pystyisi tekemään yhtään mitään.