Olen skitsoillut koko viime yön. En kyennyt tekemään mitään, sillä en halunnut herättää vieressäni nukkunutta. Ahdistuksen tunne voimistui sitä mukaa, mitä lähemmäs seinät tuntuivat tulevan. Halusin juosta pois, kovaa, taake katsomatta. Valvoin yön, joka tuntui kestävän tuntikausia, ikuisuuksia. Yritin keskittyä ajattelemaan jotain muuta, jotan joka siirtää ajatukset pois kaikesta ahdistavasta; laskin palohälyttimen ajoittain välkehtivää valoa (se vilkkuu 6 kertaa n. minuutin pituisessa ajassa), laskin kirjojani kirjahyllyssäni (pääsin 140, tosin osa kirjoista on piilossa, joten laskin vain näkyvät).

Minusta tuntuu, että pikkuhiljaa vaipuisin taas alkusyksyn synkkyyteen. Puhumattomuus pahentaa ja nopeuttaa vajoamista. Tanja Saarela sanoi tämän aamun hesarissa: "Vajosin pohjattomaan harmauteen, pimeyteen ja negatiivisuuteen pikkuhiljaa. Masennus on pelottava kokemus. Siinä huomaa, etti enää pysty ottamaan itseään niskasta kiinni. Pakenin masennuta pitkään töihin, mutta mutta elämä tuntui aina vain vähemmän mielekkäältä." Juuri tältä minustakin tuntuu. Mikään ei ole mielekästä eikä ajatuksissa enää ole sitä majakkaa, joka ohjaa oikeaan suuntaan. En tiedä mikä aiheutti tämän tilan pahenemisen.

Minua pelottaa! En oikein hallitse itseäni...