Viime päivät ovat olleet jollakin tapaa epäselkeitä. Valvotut, työntäyteiset yöt ja valvotut, väsymyksentäyteiset päivät ovat saaneet ajatukseni puuroutumaan niin, että epäilin töissä viimeisenä yönä jo omaa järkeänikin. Kiitän vain onneani, ettei minulla ollut vielä yhtä yötä. Kolme riitti vallan mainiosti. Kun vuorot loppuivat, nukuin koko lauantain ja lauantain ja sunnuntain välisen yön ja vielä ison osan sunnuntaitakin. Pirkään hoitamani potilas menehtyi. Hän oli sellainen, joka aina kaipasi kosketusta; pientä hiusten hipaisua tai kädestä pitämistä. Ihan mitä tahansa ei-hoidollista otetta. Aina kun hänen kanssaan puhuin, pidin häntä kädestä ja silitin. Näin jatkoin vaikka hän ei enää ymmärtänyt puhetta. Näin tein kun hän oli kuollut. Nyt hän on paremmassa paikassa. paikassa, jonne hän itsekin halusi.

En jaksa psykoa enää. Hän on ärsyttävän tarkkai kaikesta ja koska jouduin perumaan sairauden vuoksi ajan, niin hän ei millään jousta mistään. Joudun maksamaan omasta pussistani koko terapiakerran. Ymmärrätän tämän tietysti, mutta kyllä hänen joustamattomuutensa raivostuttaa. Varsinkin kun tuntuu, että psykosta ei ole mitään muuta kuin ahdistuksen aiheuttajaksi. Kaipa se sitten pitemmän päälle. Olen kuitenkin päättänyt lopettaa terapian kunhan sovittu vuosi on kulunut. Ehkä jo aikaisemminkin, jos sukset menevät liikaa ristiin. En jaksa sen naisen naamaa ja tyhmiä, myötäileviä kommentteja.

Taas kerran juhlapyhät aiheuttavat ärsyyntymistä ja masennusta. Ystäväni olivat kotonaan vanhempiensa ja sukulaustan luona. H:kin on siellä pohjoisessa. Vaikka olenkin monen pyhän viettänyt omasta valinnastani viettänyt yksin, niin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olisin kaivannut seuraa. Mutta kaikkea ei voi saada...

Päätin, että yritän ensi syksynä hakea erään hoitajan äitiysloman sijaisuutta. Jos sen saan, niin teen töitä ainakin ensi syksyn ja mahdollisesti myös keväänkin. Opiskelen siinä sivussa minkä ehdin. Otan askeleen eteenpäin elämässäni. En voi jäädä märehtimään menneitä.