sydämeni hakkaa, selkää pitkin valuu kylmä hiki, hengitys on pinnallista ja pienikin ääni saa minut hätkähtämään. Äsken oli varmastikin elämäni stressaavin ja pelottavin asia, johon urani aikana olen joutunut (vaikkakin se on lyhyt). Potilas alkoi mennä sekavaksi ja kohta oltiinkin sitten elvyttämässä. Kaikki tapahtui niin kauhean nopeasti. Nyt yritän miettiä mitä tein oikein ja mitä väärin. Minun on myönnettävä, että panikoin niin että melkein lamaannuin. En osannut koota itseäni. Minua pelottaa tämä nykyinen tilanteeni ja unettomuuteni. Jos en pysty hallitsemaan itseäni työtilanteessa vaan hajoan kappaleiksi, niin en ole turvallinen hoitaja. Ja yöllä kun ei ole osastolla kuin kaksi hoitajaa ja apuakaan ei ihan heti saa. Minun on vakavasti mietittävä sitä, että haluanko tehdä tätä työtä. Uskallanko minä. Työetiikkani nostaa tässä kohtaa voimakkaasti päätään.

Yritän rauhoittua. Minua huimaa.