Miksi sellaiset asiat, joihin itse ei voi vaikuttaa tuntuu niin kauhean pahoilta? Ehkä juuri siksi ettei niihin voi vaikuttaa ja ne ahdistavat ja ahdistavat enemmän aina kun niitä ajattelee. Ja pelkästään ajatus siitä, ettei niihin voi vaikuttaa ahdistaa; ei siis riitä, että itse asia ahdistaa. Luotasin aamulla meneistä parisuhteitani psykon kanssa ja hänen mielestään kokemukset lapsuudessa aiheuttavat pahan olon. En yksinkertaisesti osaa olla onnellinen. Tuntuu karulta...

En ymmärrä miksi ihmissuhteet on minulle niin vaikeita. En osaa näyttää sitä mitä tunnen enkä uskalla lähestyä toista. Odotan vain että minua lähestytään ja vasta sitten uskallan kertoa ajatuksistani ja tunteistani. Ja kun harva on sellainen joka uskaltaa lähestyä... ei ihme, että kaikenlainen pariutuminen on niin saamarin vaikeaa. Toisen lähestyminen on minulle merkki, että voin olla oma itseni ja pikkuhiljaa avautuminenkin on helpompaa. Kaipaan rakkautta ja kaipaan rakastetuksi tulemista.

Olen alkanut huomata, että minusta on tullut äärettömän mukavuudenhaluinen. Välttelen kaikenlaista inhimillistä tuskaa ja silti tunnen sitä. Inhoan kastumista, kylmää, kuumaa. Minusta on tulossa ennen aikojani minun käsitykseni (stereotypia, jolle ei ole muuta perustetta kuin omat kieroutuneet ajatukseni) keski-ikäisestä lesbosta: ylipainoinen, lyhythiuksinen, meikkaamaton nainen joka pukeutuu urheilullisiin veden-ja tuulenpitäviin vaatteisiin ja haaveilee kissan hankkimisesta ja omasta kullasta. Voi että... puuttuu vaan sauvat, joilla lähteä sauvakävelylle (sauvakävelyä yhtään vähättelemättä).

Huomenna minulla on esitelmä. Englanniksi: Elderly people as learners. HUI! Tämän jälkeen lähden isäpuoleni kanssa ostamaan hänelle talvipukua ja itselleni villapaitaa armeijan ylijäämäkaupasta! Loppuviikosta tulee mielenkiintoinen. Joudun kohtaamaan vanhan opettajani uudessa roolissa ja se jäniittää minua melkoisesti. Olen kuitenkin päättänyt tehdä sen!