Makasin viime yönä hereillä miettien elämääni. Olen jo pitkään tuntenut, että olen kadottanut sen jonkun yhden tavoitteen, päämäärän jota kohti pyrkiä. Aiemmin niin moni asia oli niin selvää ja tiesin mitä halusin ja tein kaikkeni saavuttaakseni haluamani. Nyt on kuitenkin toisin. Nyt olen kadottanut päämäärän sekä horjahtanut pois päämäärään johtavalta polulta. Olen alkanut ymmärtämään, että terapian eräs suurimmista tavoitteista on avustaa minua löytämään tieni uudelleen ja löytämään se päämäärä jota tavoitella. Terapia itsessään ei ole tienä siihen päämäärään vaan se tukee minua tien löytämisessä ja siinä, että pääsen sitä etenemään.

Minulle tapahtuneet asiat ja minun ympärilläni tapahtuneet asiat eivät ole itsessään kohdistuneet minuun (vaikka siltä minusta voimakkaasti tuntuukin) vaan ne ovat koettelemuksia joiden tarkoitus täydentyi sillä hetkellä kun minun oli myönnettävä itselleni päämäärättömyyteni. Näiden koettelemusten kautta olen kuitenkin oppinut ymmärtämään sen, että minun tieni on huolehtia muista ihmisistä. Kuinka vaikeaa se sitten onkin. Olen lapsesta asti huolehtinut kaikesta: arjen sujumisesta, sisaruksistani, itsestäni. Olen sysännyt sivuun omia tarpeitani ja auttanut muita tyydyttämään omansa. Ja samaa rataa olen jatkanut aikuisuudessakin. Työssäni paneudun muiden ongelmiin niin syvästi, että välillä tunnen hukkuvani niihin. Olen aivan liian myötämieleinen ja sympaattinen. Otan muiden taakan kantaakseni ja sitten kun taakka pitäisi antaa takaisin potilaalle, pidän siitä osan jotta hänellä olisi helpompaa. Vuosien saatossa taakka omilla harteillani on kuitenkin kasvanut niin suureksi, että jalkani eivät jaksa enää kannattaa. Minun pitäisi tehdä jotain sellaista, jossa en ole tekemisissä inhimillisen kärsimyksen kanssa, sillä olen huomannut sen syövän minua pikkuhiljaa. Mutta mitä minä sitten tekisin? En osaa muuta, en halua tehdä muuta.

Olen meditaation avulla pyrkinyt saavuttamaan tilan, jossa kaikki mieltäni painavat ajatukset poistuisivat mielestäni edes hetkeksi. Tiedän etten koskaan kykene mielen täydelliseen sulkemiseen ja ajattelemattomuuteen, mutta siihen pystyn että ajatukseni kohdistuu niin intensiivisesti johonkin asiaan, että unohdan kaiken muun ympäriltäni. Edes siksi pieneksi hetkeksi. Yöllä saavutin sen tilan. Hetki oli lyhyt mutta intensiivinen. Yritän ylläpitää tämän harjoittelua, tavoitteenani se, että pystyn sulkemaan kaiken mieltäni painavan ja synkentävän mielestäni silloin kuin niin haluan. Ja kuten aikasemminkin olen maininnut, niin kipu ja sen kokeminen on toinen keino saavuttaa tämä tila. Silloin kuin ajattelee vain kipua, kaikki muu unohtuu. Haasteena on saada aikaan tila, jossa kivun kokemisen aikana saisin suunnattua ajatukset pois kivusta, pois ahdistuksesta. Näin saisin tunte adrenaliinin aiheuttaman nautinnon ja hyvän olon tunteen. Niin voimakkaan hyvän olon, etten koskaan ole sellaista tuntenut.