Todellisuus iski tänään vasten kasvojani rankemmin ja ikävämmin kuin osasin odottaakkaan. Tasan 4 viikkoa ja sitten olen kaukana kaikesta siitä, mikä on pitänyt minua järjissäni. Aloitin psykon kanssa hyvästelyprosessin ja sain kerrottua peloistani ja ajatuksistani. Puheilla ei ollut punaista lankaa, mutta jo pelkästään tunteistani puhuminen aloitti prosessin. En ikinä ajatellut, että toisen poislähtö olisi näin vaikeaa. Joudun pettämään H:n siinä, etten lähde saattamaan häntä. En kykene seisomaan lentokentällä ja katsoa kuinka kone nousee vieden samalla hänet pois. Tuleehan haän takaisin ja minäkin  menen varmasti käymään hänen luonaan. Viisi kuukautta tuntuu ikuisuudelta nyt, ja jokainen minuutti tulee olemaan oma pieni ikuisuutensa. Ikuisuus joka on tyhjiö, jonka täyttämiseen vaaditaan kaikki mahdollinen energiani ja voimanrippeeni. Minusta tuntuu, että haluaisin olla H:n kanssa joka ikisenä hetkenä. Tiedän ettei se ole mahdollista ja tiedän sen, että liika yhdessäolo on niin kovin ahdistavaa. Minulla on jo nyt niin kova ikävä.

Minä olen niin naurettava nössö...

Olen tänään pohtinut paljon sitä, kuinka minusta tuntuu etten kuulu minnekään. Koen, että olen niin monesta ulkopuolinen enkä missään koe olevani hyväksytty ja arvostettu ja mikä tärkeämpää toivottu ja haluttu jäsen. Olen aina ollut ulkopuolinen kaikesta; minut on hylätty lapsuudenperheessäni "toisen" asemaan. Minä olen aina ollut se syrjäänvetäytyjä, pelokas tyttö. Minä olen aina ollut se, jota katsotaan säälin ja inhon sekaisin katsein ja jonka lähettyvillä ajatellaan: "onneksi minulla on paremmin". Olen tottunut tähän. En ole hyväksynyt sitä täysin, mutta olen tottunut tähän. Pelkäänkin sitä, että H:n lähtiessä kuulumattomuuden tunne voimistuu niin äärimmilleen, etten kykene osallistumaan. Pelkään yksinjäämistä nyt, kun olen tottunut siihen ettei minun tarvitse olla yksin.

"Joka päivä jää päätettäväksemme lisäämmekö elämään hitusen hyvää - katseilla, eleillä, kosketuksilla - vai otammeko siitä jotain pois" (Tommy Tabermann)