Olen viime päivät yrittänyt rauhoittaa mieltäni ja palauttaa ajatuksiini taas kaikkea sitä hyvää ja positiivista, jota omaan ja joka oli niin voimakkaasti läsnä aikaisemmin. Lauantaina juhlimme, tapasin ystäviä ja kavereita ja vieraita. Olin odottanut tuota iltaa. Kun katsoin ja kuuntelin kaikkien puheita ja suunnitelmia ja elämänvaiheita, niin tajusin olevani jotenkin pudonnut kaikesta. En osannut liittyä keskusteluun. pelkäsin vaikuttavani tyhmältä jos sanon jotain. lopulta päädyin olemaan hiljaa. Tunsin oloni niin ulkopuoliseksi ja sellaiseksi, ettei minua oikeastaan edes haluttu sinne. Jopa sellaisetkin ystävät, joiden kanssa pystyn luomaan keskustelua mistä tahansa, olivat jotenkin niin kiinni omissa elämänmuutoksissaan. Ja niin heidän pitääkin. Minä vain ahdistuin ja kaikki se negatiivisuus, jonka siihen asti olin pystynyt edes jonkin aikaa pitämään piilossa, pulpahti esiin. Vetäydyin syrjään. Ja minua hävettää ja harmittaa, että annoin kaikkien nähdä pahan oloni sillä tavalla. Ainoa keino millä olen pystynyt maailmaani hallitsemaan on se, että annan itsestäni hyvän kuva. Että vaikutan ulospäin vahvalta vaikka olen kaikkea muuta. Toisaalta oli vapauttava tunne, että uskalsin näyttää pahaa oloani noinkin paljon, sillä tiedän etten kykene siihen jos olen sellaisten ihmisten seurassa, joita en tunne ja joiden läsnäolo minua ahdistaa. Uskalsin heittäytyä ja näyttää heikkouteni. Aivan samalla tavalla kuin uskallan joskus näyttää niitä vahvuuksiani. Olen paljon pohtinut tätä yhtäkkistä romahdustani yksin, ystävän kanssa ja psykon kanssa. Olen kerännyt itselleni paljon tekemistä, jotten antaisi itseni masentua ja vetäytyä taas pois kaikesta.

Olen tämän päivän pakkaillut sellaisia tavaroita, joita tiedän etten tarvitse vähään aikaan. Alitajunnassa on ihme pirunmaalaamistaipumus ja ajattelen, että mitäs jos en pääsekään muuttamaan. Olen irtisanonut nykyisen asuntoni. Mihin menen jos en tuohon uuteen asuntoon pääsekään muuttamaan. Minun tuurillani se talo palaa tai jotain muuta vastaavaa. Mutta hieman helpotti kun postilaatikkoon kolahti vuokraemännän laatima vuokrasopimus. Nyt se on allekirjoitettu virallisesti. Ja nyt suurin osa tavaroista on laatikoissa. Huomenna, tai siis tänään, saan uuden sängyn. Nykyinen on suoraan sanottuna surkea vanha p***a. Ja hiamn rauhoitti maailmaa myös se, että osastonhoitaja kysyi olisiko minulla halukkuutta/mahdollisuutta jatkaa töitä keväälläkin. Siirryin aikaisemmista sopimuksista ja puheista huolimatta tekemään erään toisen hoitajan virkavapaata ja sen kautta pysyn koko ajan kiinteästi sillä osastolla jossa nyt olen. Ei tarvitse pelätä että milloin saan siirron toiselle, minulle vieraalle osastolle tai vaikkapa polille. Voin kontrolloida edes sillä pienellä tavalla elämääni. Ja samalla minulle varmistuu se, että minulla on varaa asua uudessa asunnossani kevään ajankin hyvällä mielellä. nyt on vaan kyse omista valinnoistani ja siitä mitä teen ja kuinka paljon. Oikeastaan nyt kun ajattelen, niin elämässäni on aika hyvä ja vakaa tilanne tässä vaiheessa: on töitä, on asunto, on ystäviä (joiden pelkään elämästäni katoavan... irrationaalista tai ei). Vielä kun löytäisin ihmisen, jonka kanssa jakaa elämäni.

Nyt valvon ensimmäistä yövuoroani, ensi yönä valvon vielä ja sitten vietän kahta vapaapäivää. Pitää ottaa niistä ilo irti, sillä tulossa on pitkä ja tiivis työputki. Ihan kun sellainen ei olisi jo takanakin. Vastapainotukseksi aloitin uuden harrastuksen, judon. Tai no, yhtien harjoitusten jälkeen ainakin päätin että aion jatkaa ja katsoa mitä eteen tulee. En hemmetti peruskurssia lopeta kesken. Joku asia minunkin saatava kunnialla päätökseen. Kivaa se on. Saan purkaa aggressiotani uuden opettelemiseen. Ja yllättävän rankkaa fyysisesti. nyt treenitauolla olen ihan kaivannut kunnon rääkkitreeniä. Olen koukuttanut itseni adrenaliiniin ja endorfiineihin, joita elimistö liikkumisella saa. Ja mikä parasta, minun ei tarvitse tehdä yhtä asiaa jota en kauheasti jaksa: juosta. Polveni kun ei sitä kauaa ja paljoa kestä. Polvi kesti judoa hyvin. Ainoaksi ongelmaksi osoittautui Za, eli istuma-asento. Siinä istutan säärien päällä. Polveni ei tätä kauaa kestä, maksimissaan muutaman minuutin ja sen jälkeen minun on suoristettettava jalkani jos haluan välttää nivelen lukkiutumisen.

Taas on "hoitajat tappanut potilaan" ja tuponeuvottelut jäissä. Mihinköhän tämä maailma on menossa?