Hassua, kuinka voin olla näin kauhean väsynyt vaikka olenkin viime päivinä nukkunut poikkeuksellisen paljon. Mahataudista johtunut pakkolepo palautti hieman unirytmiä, ja joka yö olen nukkunut vähintään 5 tuntia. Tästä huolimatta olen vain niin kamalan väsynyt. Ehkä se johtuu siitä, että kannan harteillani taas vastuuta toisesta ihmisestä. Ehkä se johtuu omasta pelostani siitä, että mokaan töissä ja elämässä. Ehkäpä se johtuu siitä, että olen treenannut enemmän kuin koskaan. Tänäänkin olin ensin aamuvuorossa ja ylitöissä. Sieltä kokoukseen (jonka vedin enätyksellisesti 9 minuutissa!) ja sieltä sitten treeneihin. Ulkona oli kylmä ja katupöly täyttää silmäni niin, että ne vuotaa jatkuvasti. Olen myös huolissani P:stä. Minua harmittaa, ettei minulla ole keinoja auttaa häntä ongelmissaan. En varmaan edes tunne häntä tarpeeksi voidakseni auttaa. Voin vain kuunnella. Kuunnella ja olla läsnä.

Huomenna alkaa yövuorot. 3 peräkkäistä yötä. Saapa nähdä, miten ne vaikuttavat unirytmiin...

Aivan liikaa ovat nähneet,
pienet silmät väsyneet.
Makaat hiljaa ne sulkien,
Kylmää maailmaa pakenet.

Syvät uurteet otsaan piirtää.
Anteeksi ei osaa antaa velikään.
Voi toisen posken kääntää,
valmiina lähtemään.

Maailma on kauniin värinen.
Silmät kiinni taas näet sen.
On maailmasi luona enkelten.
Ne sinut kantaa yli kyynelten.

Aika kuluu, arvet syvenee.
Ovi on kiinni, sisään pääse ei.
Silmät kiinni sattuu vähemmän.
Sitten kestätä tämän elämän.

- Bass'n helen