Sorminiveleni ovat jäykkinä lääkkeiden jakamisesta, päässäni velloo suunnaton väsymys ja minusta tuntuu, että haluaisin olla jossain aivan muualla. Ikkunasta näkyy nousevan auringon punertava kajo, kylmä ilma pitää minua hereillä. Olen iloinen siitä, että työt on taas alkanut, sillä tarvitsen jotain ajateltavaa ja tehtävää. Ihan koko ajan tai muuten jään vellomaan itsesäälissä ja masennuksessa. Nyt kun teen nämä kaksi yövuoroa, niin jo ennestään sekaisin oleva unirytmini menee vielä enemmän sekaisin. Ja yksi vapaapäivä tippui pois, jotta pääsisin peliin ensi viikolla. Huoh... on tämä elämä yhtä säätämistä...

H muutti tänään pois luotani. Vaikka emme enää seurustelekaan, niin vasta nyt eromme tuntui jotenkin lopullisemmalta. Vasta nyt alan suremaan eroamme ja vasta nyt alan kaipaamaan häntä. Olen onnellinen siitä, että pysymme ystävinä kaikesta huolimatta ja pystymme tulemaan toimeen keskenämme. Mutta hänen kasvojensa näkeminen muistuttaa minua aina omasta epäonnistumisestani ja kyvyttömyydestäni ihmissuhteisiin. Tunnen vain valtavaa syyllisyyttä kaikesta, enkä tiedä miten sen jaksan. Kaipa samalla tavalla kuin kaiken muunkin.

Olen mirttinyt paljon asumistani. Ystävän kämppis muuttaa yhteen poikaystävänsä kanssa ja hän kysyi minulta, jos haluaisin muuttaa vapautuvaan huoneeseen. Toisaalta hän olisi ihana kämppis ja tulisimme varmasti toimeen (ja kämppä on ihana) mutta samalla tiedän, että hänellä on ne huonotkin puolensa, kuten epäsiisteys ja jatkuva vieraiden joukkovaellus. Ja olen niin tottunut asumaan yksin; saan tehdä mitä haluan ja minne haluan. Minun ei tarvitse vuorotella, jakaa, sovitella. En tiedä... en tiedä mistään mitään...