Tämä päivä on ollut pitkä ja tuskallinen. Niska on krampaillut koko päivän ja käden puutuminenkin tuntuu vaan lisääntyneen. Valvotut yöt alkaa tehdä tepposiaan keholleni ja mielelleni. Olen ottanut niin paljon takapakkia kaikessa näinä viime päivinä, että tuntuu mahdottomalta tehtävältä nostaa itseni tästä suosta. Paha olo mielessäni on lisääntynyt niin, että koen itseni fyysisestikin sairaaksi. Huomenna selviää onneksi lääkehoidon jatkot, mutta sen tiedän, että asiat eivät voi jäädä näin. En kestä tätä kauaa. Tuntuu, että kaikki hyöty, mitä terapiasta olen puolessa vuodessa saanut, valuu hukkaan. Kaikki se saatu itsehallinnan tunne ja oman voimantuneisuuden kokemus ovat kadonneet, enkä saa otetta mistään. Matrixissa agentti Smith sanoi: "Uskon, että ihminen määrittelee todellisuutensa epätoivon ja kärsimyksen kautta". Ensimmäisen matrix-maailman uskottiin kaatuneen siihen, ettei ollut ohjelmointikieltä kuvaamaan täydellisyyttä ja onnellisuutta. Minun maailmallani ei ole ohjelmointikieltä. Tai on, mutta se on puutteellinen eikä kata asioita kuten onnellisuus, ilo, rakkaus. En osaa kokea näitä tunteita. Helvetti, en tiedä mitä tunnen kaiken tämän rationalisoinnin takana. Määrittelen oman olevaisuuteni ja itseni kärsimyksen kautta, enkä osaa muuttaa määrittelyn lähtökohtaa positiiviseksi. Täydellinen maailma on uni, jota tavoittelemme ja jota emme koskaan saavuta. Ymmärrän sen nyt. Minun maailmani on kärsimystä, masennusta, tuskaa. Se on se realiteetti josta en pääse eroon edes unissani. Valvon yöni, näen painajaisia niissä vähissä unissani. Miksen minä uneksi täydellisestä maailmasta? Miksen osaa määritellä täydellistä maailmaa? Ehkä siksi, etten pääse pois näistä kahleista havaitsemaan muuta todellisuutta.

Minua pelottaa olla yksin tällä hetkellä.