Jäin miettimään aamuisen psykokäynnin jälkeen sitä, kuinka estän itseäni toimimasta tunteideni pohjalta. Olen tainnut jauhaa aiheesta täällä aikaisemminkin, mutta ei mahda mitään...  Juttelin eräänä päivänä erään kaverini kanssa ja häneen olen hieman peilannut itseäni ja omaa tilannettani. Hänen vanhempansa ovat eronneet kun hän oli vielä nuori, hänen isänsä oli alkoholisti, hänen isänsä ei hyväksy häntä sellaisena kuin hän on. Muutenkin taustamme ovat hyvin pitkälle samanlaiset. Mutta se, mikä mun pointtini on, niin on se, että kuinka erilaisia me kaikesta huolimatta olemme: hän heittäytyy tunteiden valtaan ja kuljetettavaksi kun minä puolestani rationaliseoin tunteeni ja käsittelen tuntemukseni aivan kuin analysoisin tutkimusaineistoa. En tee juuri mitään ilman pitkää harkinta-aikaa ja jos teen, niin yleensä en ole tyytyväinen päätökseeni ja soimaan sen tekemisestä itseäni. Sama asia vallitsee myös ihmissuhteissa. hän rakastuu, ihastuu, kulkee tunteidensa ohjaamina ja minä puolestani harkitsen ennen kun edes annan itseni ihastua kehenkään. Aivan kuin ihmissuhteetkin olisivat eräänlaisia YYA-sopimuksia: yhteistyötä ja avunantoa. Ehkä tämä johtuu juuri siitä, että olen kokenut pettymyksiä rakkausrintamalla (ainakin sen kerran kun toimin puhtaasti tunteideni johdattamana ja jota kadun lopun elämääni) ja siitä, että olen elänyt ympäristössä jossa yhdessäolopäätös perustuu rakastumiseen ja tunteisiin. Ei siis järkeen. Oma äitini sekaantui mitä ihmeellisimpiin tyyppeihin, joita suurimmaksi osaksi inhosin tai joita en voinut sietää (heihin en luonut minkäänlaista viha/tykkäämissuhdetta, sillä se oli paras tapa sivuuttaa heidät omassa elämässäni). Ne hyvät ns. normaalit miehet, jotka koin itselleni läheisiksi jotenkin tuntuivat aina katoavan äitini elämästä mitä omituisimmista syistä. Aivan kuin hän etsisi sitä pahaa poikaa elämäänsä (ts. hakeutuisi takaisin isäni kaltaisen ihmisen lähelle ja samalla tulisi polyttaneeksi siipensä. Taas kerran). En ikinä halua joutua tuohon tilanteeseen; siihen etten pysty kontrolloimaan elämääni. Äitini elämän tunteet sai sekaisin, joten miksi ei minunkin? En haluaisi "rakkauden" takia menettää itsekontrolliani oman elämäni suhteen (vaikka sen olenkin aika-ajoin kadottanut). Eikä tämä merkitse sitä, ettenkö tuntisi toista ihmistä kohtaan suurta kiintymystä tai rakautta. Rakastan omalla järkevällä ja harkitsevalla tavallani.

Kaikkea sitä minäkin mietin...