Nyt on ekat yöt valvottu ja edessä on pari vapaapäivää jotka aion viettää Tytön luona. Juna lähtee 9 aikaan ja ehdin juuri ja juuri käydä kotona kääntymässä. Pitää muistaa laittaa kello soittamaan ja pyytää häntä soittamáan kun määräasema lähestyy. Ajan vielä ohitse...

Ripuliepidemia se jatkuu töissä. kun luultiin, että päästiin niskan päälle, niin eikö kaksi potilasta sen sitten saa. Voi kun selviäisin siitä tänä vuonna...

Oletteko koskaan huomannut kun yövuoro alkaa olla lopuillaan kuinka viimeinen tunti aina matelee. Tuntuu että jokainen minuutti kestää viisi minuuttia. Aamun hesari on jo aamuyöstä selattu, silmät ei oikein tarpeeksi jaksa keskittyä muutenkaan lukemiseen. Jos hyvä mäihä käy, alkaa jotkut virkeimmät potilaat herätä ja tulevat jutustelemaan kanslian ovelle. Minusta tuntuu, että ne ovat niitä hetkiä kun potilaan kanssa nykyisin ehdin kunnolla jutella. Tunnen oloni jotenkin niin kotoisaksi näillä hämärillä, kliinisillä käytävillä. Kanslia on kuin kaaos, jota kaikki yrittää vähän järjestellä mutta jota koskaan ei saa siistin näköiseksi.

Mutta nyt osottamaan sitä viimeistä tuntia.