Elämä tökkii nyt pahemman kerran. Minulla meinasi tänään palaa hermot erään potilaan kanssa, joka ihan vaan uhmaten tekee juuri päin vastoin kuin on neuvottu ja ohjattu. Eihän meitä hoitajia ja lääkäriä voi uskoa. Hän jaksaa kaiken ja osaa ja pystyy. Ongelmana on vain se, että nykyhetken ja menneen erottaa yhden jalan poistaminen sekä hemiplegia. Samasta asiasta saa olla sanomassa miljoona kertaa ja jos heti ei reagoi hänen kellon soittoonsa ja pyyntöihinsä, niin sitten ollaankin huonoja hoitajia, jotka eivät osaa työtään ja jotka vaan lorvailevat töissä. Hoidon taso on mielestäni todella ala-arvoista juuri tällä hetkellä. Osasto on täynnä, poikkeuksellise paljon täysin vuoteeseen hoidettavia potilaita, vatsatauti epidemia (= vaipan vaihdon yhteydessä tehdää aina uudet aamupesujen laajuiset pesut ihan vaan, koska potilas on korviaan myöten siinä itsessään).

Olen vaan stressaantunut ja väsynyt. Sen takia kaikki vaan hieman mättää... Polvi on taas kerran kipeä. Reväytin taas kerran nivelsiteeni. Siinä meni siis treenitkin muutamaksi viikoksi. Tuntuu, että kaikki mistä saa tyydytystä, on minulta kielletyä/mahdotonta/liikaa kipua aiheuttavaa tms.

Juuri nyt tarvitsen vain etäisyyden ottamista kaikesta. Niinhän minä tunnun aina tarvitsevan... Otan siis etäisyyttä blogiinkin. En usko, että ketään kiinnostaa kuulla mun valitusta ja jahkailuja. Ja koska tiedän melko varmasti, että muutama tuttu lukee blogiani, niin aion harrastaa suoraa sensurointia. En kehtaa muuten näyttää naamaani enää heidän seurassaan... Tosin enpä minä enää juurikaan kavereita näe...

Jooh.