En malta olla kirjoittamatta aiheesta, joka iski suoraan päin näköä tänään töissä: väkivalta hoitotyöntekijöitä kohtaan. Aiheesta on viime aikoina paljon kirjoiteltu lehdissä ja syitä väkivallan lisääntymiseen (vai onko se lisääntynyt vain koska väkivaltatapauksia on alettu kirjaamaan ylös ja kartoittamaan ja ilmoittamaan) on pohdiskeltu ja vaikka mitä yhteiskunnallista syrjäytymistä/humalatilaa/tms. on siihen liitetty. Tänään potilas (joka on aikaisemminkin nyrkittänyt hoitajia tahtoen tai tahtomattaan, kuka tietää...) sai reflekseistäni huolimatta napakan kuristusotteen kaulastani ja puristi niin, että henki salpautui. Itse jouduin vääntämään potilasta käsistä suhteettoman kovakouraisesti, jotta saisin otteen irtoamaan ja hoitajatoveri joutui kamppaamaan potilaan sängylle kumoon. Potilas on kunnossa, mutta siinä rytäkässä, kun ote lopulta irtosi, niskani retkahti taaksepäin. Lopulta niskalihakset jumiutuivat kivikoviksi, enkä pystynyt enää kääntämään päätäni lainkaan vasemmalle. Oikeallekin vain hieman. Tunsin kuinka kipu säteili käsivarteen ja takaraivoon. Päivystäjä määräsi kaularankaröntgeniin, laittoi niskatuen ja tuikkasi persuuksiin ampullan kipulääkettä ja hieman lihaksia relaksoivaa lääkettä. Nyt olen avuttomana ja putkinäköisenä kotona. Pää ei käänny ja jos haluan nähdä jotain, on minun käännyttävä kokonaan suuntaan, jonne haluan nähdä.

Ymmärrän potilaan tilanteen ja sen, ettei hän tarkoittanut satuttaa. Mutta tilanne kuitenkin säikäytti. Epäilen oman voimankäyttöni oikeutusta ja sitä, että mitä jos potilasta olisi sattunut siinä rytäkässä. Samalla olen myös huolissani muista hoitajista, jotka joutuvat minun pätkäni loputtua hoitamaan tuota potilasta (rauhoittavat lääkkeet oli tiputettu sillä perusteella, että lääkelista pyrittiin pitämään mahd. lyhyenä. Tätä päätöstä on lääkärille kritisoitu, mutta mitään ei hän sille tehnyt koskan hän ei koskaan ollut potilaan lähettyvillä näkemässä millä tavalla sitä nyrkkiä tulee ja kuinka hanakasti jalat lentää kohti hoitajia). Niinhän se on, jotain vakavaa pitää tapahtua ennen kun millekään tehdään mitään.

Olen vaan niin kauhean väsynyt tähän kaikkeen. Ihan kun minulla ei olisi muitakin huolehdittavia asioita, niin nytten sitten tämä. Saapa nähdä kuinka niskat kestää treenejä ja pelejä tulevaisuudessa. Minä kun otan vastaan aikalailla kovia iskuja hartiaseutuun... Noh, se on sitten sen ajan murhe...

Käykäähän kirjoittamassa nimenne adressiin! Ei ihme ettei hoitajat pysy alalla hoitamassa teitä ja teidän omaisianne, jos surkealla palkalla saadaan vielä pelätä henkemmekin edestä. Ei tässä asiassa kutsumus enää kanna!

Ja vielä yksi adressi hoitotyön muutoksia ajamaan...