Olen taas jäljessä kaikissa hommissani! Muistin vasta lauantaina, että minun piti viimeistään eilen palauttaa eräs essee, jota en tietenkään ollut aloittanutkaan. Siinä sitten menikin lauantai-ilta esseetä väsäillessä. Esseen valmistumista tosin edisti se, että netti oli poikki melkein koko eilispäivän. Vaikka joukkueen kokoontuminen eilen oli todella hauska ja tutustuin hieman paremmin joukkuetovereihini, niin silti koko ajan pohdin sitä, että ehdinkö saada esseen valmiiksi vai en. Ja koska omistauduin sen nimenomaisen esseen tekemiseen, niin en ehtinyt tehdä toisen kurssin pohdintapapereita lainkaan. Niiden tekemiseen meneekin sitten tämä ilta. Minä en tajua mihin aika on oikein kadonnut, kun en mitään ole saanut aikaan. Noh, viime viikolla kävin poikeuksellisesti psykolla kolmesti (paikkasin yhden väliin jääneen terapiakerran) ja terapian jälkeen olen aina vähän lamautunut. Mutta ei se ole mikään tekosyy... Olen ottanut taas aivan liikaa asioita hoidettavakseni, eikä minulla meinaa riittää aika niiden hoitamiseen!

Odotan jo innolla loppukuuta. Silloin menen taas töihin! Juttelin erään kaverin  kanssa, joka on jo jonkin aikaa sijaistanut samassa työpaikassa kanssani. Hänkin on tulossa taas töihin samaan aikaan kuin minä. Ja hän on tulossa sinne myös kesäksi! Ihanaa ajatella, että siellä on taas kasassa vanha tuttu porukka. On niin paljon helpompi tehdä töitä, kun tuntee työtoverinsa ja heidän tapansa hoitaa asioita. Kun tunnen parini, auttaa se jakamaan vastuuta paremmin ja pystymme molemmat keskittymään paremmin siihen mikä on olennaista: potilaan hoitoon. Jos en oikein tunne pariani, niin käytän enemmän aikaa varmisteluun. Tiedäntiedän... olen päällepäsmäri ja epäluuloinen. Mutta pakko se on olla, kun kerran on törmännyt tilanteeseen, jossa toiselta jäi havaitsematta olennainen seikka potilaan voinnissa. Olen osaksi terapiassa juuri siksi, että oppisin enemmän luottamaan ihmisiin.

Nyt on pakko lähteä luennolle...