Olen täysin lamautunut tämän kaiken kanssa. Tajusin tänään kokouksessa istuessani (jonne en olisi mennyt ellei toinen, jonka piti sinne myös osallistua, olisi perunut osallistumistaan) tajusin sen, etten kykene istumaan paikallani 15 minuuttia pidempään ilman, että hartiani lukkiutuvat ja lihakset alkavat krampata. Minulla oli niin ikävä tunnen koko kokouksen ajan, että olisin halunnut olla jossain muualla. Tosin kokouksen anti oli aikalailla mielenkiintoinen. Mutta se, mikä tässä lähinnä pelottaa on se, että ensi viikolla alkaa taas uusi periodikurssi, jossa joudun istumaan tuntikausia paikoillani. Kipulääke on tehokas, ehkä jopa hieman liiankin tehokas. Se lamauttaa lihaksia ja vie kivun pois, mutta samalla saa oloni tokkuraiseksi ja tunnin pari lääkkeen ottamisen jälkeen jalat eivät meinaa kantaa. Ja kokeilin jo, että pärjäisinkö lievemmillä lääkkeillä, mutta huonoin tuloksin. Saapa nyt nähdä. En haluaisi peruuttaa osallistumistanikaan, sillä olen tehnyt laittoman vähän opintopisteitä tänä lukukautena.

Ja se mikä minua myös pelottaa on se, että pääsenkö lainkaan harjoittelemaan ennen kauden alkua. En uskalla mennä ottamaan kentälle iskuja vastaan. Varsinkin kun pienikin tärähdys saa hartiani ja niskani kiljumaan kivusta. En voi ottaa riskejä, en halua ottaa riskejä. Minun mäihälläni murtumakohta laajenee ja halvaannun tms.. Pitää vain yrittää malttaa mieleni vaikka kuinka tekisi mieli treenata. Yrittää oikeasti levätä ja pitää lomaa. Nyt on ainakin hyvä tekosyy lorvailla.

Nyt minulla on joku kummallinen into tehdä kaikkea: nähdä kavereita, istua baarissa, jutella mukavia ja parantaa maailmaa. Kivusta huolimatta lomailu on alkanut mukavasti. Lääkkeet saavat minut nukkumaan (nukuin oikeasti tänään 3 tunnin päiväunet!!!). Lihakset ja mieli rentoutuvat niin, että saan helpommin unta ja tunnen unen jopa virkistävän minua. Huomaan mielialani muuttuneen paljonpaljon parempaan suuntaan kun saan kunnolla nukuttua. Ehkä juuri se saa menojalkani vipattamaan... Tosin enpä minä paljoa kehtaa kysellä ketään minnekään...