Kerroin juuri toiselle ihmiselle jotain, mitä en koskaan olisi uskonut kenellekään kertovani. En tiedä oliko se hyvä ajatus ja olisiko minun sitä pitänyt tehdä, mutta tein sen kuitenkin. Olen siihen päätökseen osin tyytyväinen mutta pääosin pelokas. En tiedä miten se vaikuttaa ystävyyteemme. Mutta hän on eräänlainen sielunkumppani, jolle koin uskaltavani puhua ja joka on kertonut minulle niin paljon.

Olen muutenkin jotenkin vaiheessa. Eräs henkilö tuttavapiiristä (vaikkein hän henkilökohtaisesti kauhean läheinen ollut) lähti pois ja kohta tulee muutama muukin lähtemään muualle. Ne ihmiset, joiden kanssa olen rakentanut yliopistoelämääni ja jotka ovat olleet aika iso osa elämääni viime vuosina muuttavat pois, lähtevät uuteen alkuun. Ja minä jään. Tulen varmaan olemaan täällä viimeinen, sillä en osaa jättää tätä kaupunkia, jota niin paljon inhoan mutta jota jollakin kierolla tavalla myös rakastan. En oikein tiedä mitä ajatella. Jälkeen jää vain haikeus ja kaipaus ja ikävä.

Olen miettinyt myös opiskelujani. Yhdellä päätöksellä voisin olla gradua aloitteleva opiskelija. Vaihtoehtona on muutaman vuoden opinnot ja sitten gradun aloittaminen. Jujuna on vain se, että minun pitäisi vaihtaa pääainetta. Ja uskokaa pois, mieli tekisi! Olen vaan niin epävarma etten tiedä mitä haluaisin. Tai tiedän, mutta en tiedä uskallanko.

Olen miettinyt myös ihmissuhteitani tai pikemminkin niiden epäonnistumista. Niissäkään pohdinnoissa en ole päässyt kovin pitkälle. Haluaisin niin paljon, mutta en osaa tehdä asialle mitään. En uskalla tehdä mitään!

Tarvitsen uskallusta ja itseluottamusta. Niitä kun vaan voisi ostaa kuin kaupan hyllyktä maitoa.