Vapaiden jälkeen töihin meno tuntui aikamoiselta pakkopullalta. Sorrun niin herkästi lorvailun autuuteen. Mutta otin itseäni niskasta kiinni ja keskittänyt kaiken energiani työntekoon ja itseni huoltamiseen. Olen joka aamu pyöräillyt 10 kymmenen kilometriä töihin ja toisen mokoman takaisin ja se on tuntunut niin ihanalta. Tänään tosin huomasin syksyn saapuneen, sillä palellutin korvani. Olisi pitänyt olla pipo ja hanskat matkassa. Mutta en luovuta vielä lämpimien kelien suhteen. Talvikamppeita en ota esille kuin vasta joskus syyskuussa.

Minua hieman harmittaa. Tai no ei oikeastaan. Minulla oli ihana asunto tiedossa; halpa, lähellä keskustaa ja yliopistoa, laminaattilattia, iso koko, lasitettu parveke. Kaikkea mitä asunnolta voisin toivoa. Mutta samaan aikaan eräs ystäväni oli tilanteessa, jossa hän etsi epätoivoisesti yksiötä. Olen yrittänyt tukea häntä hänen vaikeuksissaan ja pahassa olossaan parhaani mukaan ja ajatus siitä, että asunnon saaminen helpottaisi isoa osaa hänen stressistään, tein päätöksen, että en tavoittele asuntoa vaan tarjosin sen hänelle. Minä ja minun moraalinen mieleni. Mutta jos siitä on vain hänelle apua, niin erinomaista. Minä kyllä kestän tässä omassa kopperossani hetken aikaa pidempään. Ajattelin hieman sisustaa tätä, ostaa uuden kirjahyllyn tai jotain...

Olen myös jo kolmena päivänä peräkkäin nukkunut päiväunet. Siis minä; päiväunet!!! En ole pitkään aikaan tuntenut itseäni näin vireäksi mieleltäni. on se kumma kuinka uni vaikuttaa kaikkeen. Jotenkin mielialatkin ovat pysyneet tasaisempana ja positiivisempana ja tunnen, että huomisen mukana tulee jotain uutta ja hienoa ja positiivista.