Raikas sade puhdistaa kasvoni väsymyksestä ja ahdistuksesta. Tunnen kylmien pisaroiden vaulvan kasvojeni uurteita pitkin ja imeytyvän paidain kaulukseen. Kaikki se kuumuus, joka on vienyt minulta voimat, on kadonnut ja jäljelle on jäänyt kostean lämmin ilma joka tuoksuu nurmikolta; syksyltä. Olen viimeisen viikon elänyt ajanjaksoa, jota kutsun post-isäntapaamisvaiheeksi. Se saa minut aina tolaltani enemmän tai vähemmän. Aina kun näen hänet, muistan elävästi kaikki ne sanat, joilla hän kertoo minun olevan hylkiö, äpärä joka ei kuulu mihinkään, lapsi jota ei haluta eikä kaivata. Minulla ei ollut paikkaa maailmassa silloin ja aina uudelleen tuo tunne nousee pintaan. Nyt kun olen vielä töissä joutunut kantamaan poikkeuksellisen suurta vastuuta ja kun kausi loppui niin yllättäen, niin tuo tunne on vain voimistunut. En koe olevani valmis työssäni, en kantamaan siihen liittyvää vastuuta, en koe olevani tarpeeksi ammattitaitoinen. Joukkue pärjää hyvin ilman minua, heillä on pelaaja joka voi minua paikata. En ole änkeytynyt sisäpiiriin, joka tietää aina missä ja milloin on bileet, enkä tottapuhuen kyllä ole siitä edes kiinnostunut. Mutta koen koko ajan, ettei minua tarvita. Olen tarpeeton. Ihan kaikkialla ja kaikille.

M:n vahvistavat sanat ovat kantaneet minua tänään eteenpäin. Samalla ne ovat repineet minua. Vaikka kuinka tiedät, että ajatukseni ovat virheellisiä ja olen tästä hänelle puhunut, niin koen että olen hänellekin vain tuki ja turva elämän rankassa vaiheessa, eikä minulla ole muuta merkitystä kuin taakan sijaiskantajana ja kuuntelijana. Hän on ystävä, ja niin minä teen ystävälle. Mutta pelkään liikaa sitä, että erkaannun hänestä kun pahin vaihe on ohi. Niin minulle on tapahtunut niin monta kertaa... En halua menettää häntä.

Yövuorojen jälkeen minulla on luvassa neljä vapaapäivää, jotka aion viettää hiljentyen omassa kotonani. Olla yksin ja tehdä asioita joita minä tarvitsen ja mitä minä haluan. En halua selvitellä kenenkään ongelmia, en halua toimia kenenkään sylkykuppina, en halua ratkoa toisten pulmia. Joskus minun on vaan oltava itsekäs ja kieltäydyttävä yksinkertaisesti kaikesta. Samanaikaisesti en myöskään pura omaa pahaa oloa tai hyvää oloani tai neutraalia oloani muille. Psyko olkoon poikkeus. Hänelle yritän puhua, vaikkei hän minua ehkä ymmärräkään.

Niin paljon tapahtuu taas ympärilläni, etten oikein edes pysy tahdissa. Miksi kaiken pitää muuttua niin äkillisesti?