No niin... Ensimmäiset työpäivät ovat ohi ja nyt alkaa kaksi vapaapäivää. Ja uskokaa tai älkää, ne tulevat tarpeeseen. Olen viimeisen 3 yön aikana nukkunut yhteensä vajaat 10 tuntia, ja olen aivan uupunut. Minua ei ole luotu aamuvuoroihin; ei ainakaan sellaiseen joka alkaa klo 7. Mutta ei mahda mitään. Työ itsessään on aivan yhtä nautinnollista kuin odotinkin. Osastolla on samoja kasvoja kuin viimeksi siellä ollessani. Niin hoitajina kuin potilainakin. Eräs pitkään hoitamani potilas oli menehtynyt vain muutama päivä sitten ja muutamia muitakin tuttuja potilaita oli kuollut poissaoloni aikana. Tutut rutiinit kuitenkin pitävät ajatukset oikealla tiellä.

Juttelin äsken pitkään erään ystäväni kanssa hänen ihmissuhdeongelmistaan. Taas kerran. Hän on viimein onnistunut pääsemään (paremman sanan puutteessa) vakiintuneeseen parisuhteeseen, ja nyt se tasapaino on romahtanut. Joku hänen kaverinsa (johon hä alkujaan oli ihastunut) oli kertonut hänelle olevansa tähän todella kovasti ihastunut. Hän oli vuodattanut tunteensa oikein kunnolla. Nyt ystäväni pohtii mitä tehdä: miten hänen pitäisi reagoida? Haluaisiko hän yrittää luoda jotain tämän kaverinsa kanssa? En osannut taaskaan sanoa hänelle mitään fiksua. Hän kysyi mitä minä tekisin hänen tilanteessaan; olisinko halunnut kuulla oman ystäväni rakkaudentunnustusta? En tiedä. Kyllähän se kaataisi elämässä olevat tasapainottavat rakenteet tai ainakin murtaisi sen perustan. Mutta kyllä, haluaisin kuulla sen. Kaikesta huolimatta haluaisin kuulla. En tiedä miten reagoisin, mutta haluaisin kuulla.

Hain tänään ne unilääkkeet ja aion tänään ottaa yhden niistä. Minua väsyttää mutta en vain saa unta. Aina kun suljen silmäni, niin jokin käsittämätön voima ajaa minut ylös.