Viime yö oli kuin olisin ollut pitkällä huonolla tripillä (vaikkakin vertauskuva on huono, sillä en ole koskaan ollut hyvälläkään tripillä). Olin niin kovin väsynyt, että kaikki ympärilläni tuntui liikkuvan kuin hidastettuna. äänet kuuluivat jotenkin matalempina ja venyvinä ja jopa ihmisten kasvot olivat kummallisen vääristyneet. Olen kokenut saman tunteen joskus aiemminkin; silloin kun olin valvomassa neljättä päivää putkeen. Kun ympärilläni rauhoittui, niin kuulin koko ajan päässäni puhetta ja musiikkia. tuntui niin kauhean kaoottiselta... Minä tärisin ja vapisin kauttaaltani ja minusta tuntui, että kuolisin hetkenä minä hyvänsä. En tiedä kuinka kauan tämä jatkui, mutta aamulla heräsin säpsähtäen.

Mielentilani on minulle vieras. En oikein tiedä miten minun pitäisi reagoida tähän kaikkeen. Valvomiseni on taas mennyt aivan liian pitkälle. Tänään päätin ottaa unilääkkeen illalla. Minun on pakko saada nukuttua. En kestä tätä enää!!!

Kaikki on vaan niin kovin kaoottista.

Minua pelottaa tulevaisuus. Vaikka kuinka ajattelen, että yritän elää vain heken kerrallaan, päivän kerrallaan, niin se on mahdotonta. Koko ajan ajattelen sitä, että kaikki tulee muutumaan. H lähtee vaihtoon heti vuoden vaihteessa, ja ajatuskin siitä, että hän lähtee, saa minut voimaan pahoin. Kun hän lähtee, ei minulla ole mitään jonka vuoksi skarpata. Pakottaudun hänen vuokseen joka päivä ottamaan itseäni niskasta kiinni ja pitämään ajatukseni kasassa. Siivoa hänen vuokseen, syön hänen vuokseen. Kun hän lähtee, en enää jaksa tehdä mitään. Minulla ei enää ole syytä ylläpitää kulissiani, sillä kukaan ei tule minun luokseni näkemään elämääni. Pelkään vain, että tämän kulissin romahtaminen tarkoittaa enemmän kuin mikään muu. Pelkään romahtavani täysin. Tuskin näin tapahtuu, mutta pelon tunne on niin kauhean voimakas.

En kykene olemaan yksin tällä hetkellä. Pelkään itseäni. Menen äitini luokse, siellä saan taas pitää yllä kulissia, joka pitää minut järjissäni edes pienen hetken.