Palauduin illan aikana kotiin. Viikonloppu tuntui, kuten aina, liian lyhyeltä. Tuntuu, että aina kun kohtaan Tytön, niin joudumme eroamaan aivan liian pian. Mutta vaikka sain olla hänen luonaan vain yhden yön, niin nautin siitä ajasta enemmän kuin olen nauttinut mistään viikkoihin. Näin hänestä uusia puolia, koin hänen kanssaan uusia asioita ja opin itsestäni jotain uutta.

Jostakin syystä hyvin alkanut nukkumisputki katkesi tänä yönä enkä vain saa unta. Tunnin päästä minun pitäisi lähteä töihin. En saanut mitenkään vaihdettua aamuvuoroa iltavuoroon, vaikka kuinka yritin. Vaikka osastonhoitaja minulle kuinka lupasi pitää maanantai-aamut vapaina, niin muutaman kuukauden hän sen muisti. Aamulla olisi terapia, enkä oikein tiedä miten onnistun sinne pääsemään. Ehkä minun pitäisi vaan suoraan sanoa osastonhoitajalle, että käyn terapiassa. Että vapaavuorotoiveeni ei ole vaan sellaisia, että haluan maanantai-aamuna nukkua krapulaani tms. En tajua miksi terapiasta puhuminen muille on niin vaikeaa. Jollakin tapaa häpeän sitä, että minulla on ongelmia, joista en itse selviä. En haluaisi sitä itsellenikään myöntää. Mietin tänään junassa, tai no palautin vanhan ajatuksen mieleeni: pitäisikö minun vain lopettaa terapia kokonaan. Minusta kun ei näköjään ole sitoutumaan edes kahteen aikaan viikossa. Otan terapiaan pääsemisestä enemmän stressiä kuin monesta muusta asiasta. Tuntuu, että puolet vapaa-aikaa menee työvuoroja sumpliessa ja miettiessä milloin ehdin mitäkin tehdä. Vaihtoehdot kun on niin valitettavan vähissä: pakko on tehdä töitä jotta minulla on varaa elää. Pakko yrittää opiskella, että saan joskus paperit mutta päätoimisesti en sitä voi tehdä sillä opintotukikuukausia on jäljellä tasan 5, jotka minun olisi syytä käyttää sitten kun gradu on loppuvaiheessa. minun pitäisi käydä terapiassa, jotta voisin ratkaista ongelmia joiden ratkaiseminen tuntuu aina vaan valuvan kauemmaksi ja kauemmaksi. Olen vain oppinut siellä sen, että mikään ei muutu ellen muuta kaikkea. Enkä tiedä osaanko, pystynkö ja haluanko muuttaa. En vain yksinkertaisesti tiedä mitä tehdä. Psyko oli jo hiuksiaan haromassa kun sanoin vähentäväni terapiakäynnit yhteen kertaan viikossa. Hän varmaan tipahtaa jakkaraltaan jos sanon, että lopetan sen kokonaan. kaiupa minun vaan pitää puhua tuntemuksistani. Sehän se terapian tehtävä on. Minusta vaan tuntuu, että hän ei yhtään ymmärrä elämäntilannettani. Hän ei ilmiselvästi koskaan ole tehnyt ainakaan kolmivuorotyötä...

Olen miettinyt paljon myös M:ää. Tuntuu, että hänen elämänsä myllertää enemmän kuin laki sallii. Häneen on ihastuttu eikä hän oikein tiedä mitä asialle tehdä. Minusta tuntuu jostain syystä pahalta ajatella, että hän voisi ihastua tähän toiseen sillä asiat ei ole hänen puheidensa mukaan muuttunut sitten kesän. Ehkä minun takiani ei vaan kannattanut yrittää. Ottaa riskiä. Ja se, että ajattelen M:ää vaan saa minut tolaltani sillä minusta tuntuu, että jollakin tapa pettäisin Tyttöä. En tiedä mitä tunnen kumpaakaan heistä kohtaan, en uskalla tiedostaa tunteitani. Yritän unohtaa kaiken tapahtuneen ja mennä eteenpäin. On turhaa jäädä pohtimaan menneitä. Ja tiedän, etten anna koskaan enää itseni tuhota ystävyyssuhdetta sillä tavalla. Vaikka M väittääkin, että kaikki on kunnossa. Osin on, osin ei. Mutta kaikki on kuitenkin muuttunut.

Huomaan, että stressi on alkanut tehdä tehtäväänsä. Minulla on vajaassa kahdessa viikossa pudonnut painoa 8 kg. Se ei ole mitenkään huono asia, mutta tällä tavalla tiputettu paino ei jää pois pysyvästi. Tunnen itseni fyysisesti kovin heikoksi. Treeneissä tuntuu, etten vain yksinkertaisesti jaksa. Lihakset huutaa hallelujaata ja polvi ei pidä yhtään uudesta treenaustekniikasta. Mutta puren hammasta ja kestän sen. Mutta vakavasti olen miettinyt peliurani lopettamista. En tiedä kestänkö ja jaksanko enää. Ehkä prioriteettien on vaan vaihduttava ja jotain jätettävä pois. Mutta tein kuitenkin päätöksen, jonka aion pitää; tapahtui mitä tahansa. Saan tänäkin vuonna veronpalautuksia ja aion ne rahat käyttää salikortin uusimiseen niin, että saan salille puolen vuoden rajattoman käyttöoikeuden. Aion käydä salilla 3-5 kertaa viikossa ja katsoa saanko mitään aikaan siinä ajassa. Olen kyllästynyt katsomaan peilistä rumaa, läskiä peilikuvaani. olen kyllästynyt siihen, että olen kuitti treeneissä jo ennen puolta väliä. Ehkä endorfiinit antaa minulle paremmanb olon kuin mitkään tahansa lääkkeet tai terapia ikinä. On liikkumisen hyvät vaikutukset jo huomattu...

Ajattelin tiskata vielä ennen töihin lähtöä.

Katsoi äärettömän hyvän elokuva äsken. Tai dokumentin pikemminkin: Red without blue. Elokuva näytetään tämän vuoden vinokinossa. Se herätti minut taas ajattelemaan.

Ja mietin tässä yön pitkinä tunteina myös ammatinvaihtoa. Kohta minullakin on velvollisuus mennä töihin vaikka kuinka irtisanoutuisin. Mielestäni kohta (ilmeisestikin) läpimenevä lakiuudistus rikkoo perustuslaillisia oikeuksia ja asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan.