Jotenkin tuntuu, ettei elämä ole ihan uomillaan. Vaikka pahin ahdistus on tiessään, niin en ole päässyt siihen tasaisen paskan olemisen tulaan, kuin mitä se oli aikaisemmin. Olen jonkinlaisella sivuraiteella, josta voin vaan katsoa kuin kaikki menee pendolinon lailla ohitseni. Ainoa asia, mitä minun tekisi mieli tehdä on hypätä sen junan alle ja päättää tämä kaikki.

Olen huomannut itsessäni täysin uusia piirteitä: olen epätoivoinen ja tuskallisen epävarma ihan kaikessa. Haluaisin asioiden tapahtuvan, mutta kiirehdin liikaa ja sillä tuhoan kaiken. Mistä löydän itsestäni malttia. Ja tuntuu, että minä haluan sellaisia asioita, joita järjelläni tiedän, ettei minun kannattaisi haluta. Tai kannattaisi olla edes tekemisissä sellaisten asioiden kanssa. Tämä on niin kummallinen tunne...

Sain olooni jotain kummaa tyydystystä siitä, että ostin uuden takin. Minun on vaikea löytää istuvia takkeja ja sopivan kokoisia ja sopivasti leikattuja jotka väriltään ja tyyliltään ovat minunlaisiani. Nyt sellaisen kuitenkin löysin ja pakkohan se oli ostaa. Liian kallishan se oli, mutta elämä on. Ja se on vielä henkkamaukalta. Ja koska ostin sieltä jokin aika sitten reisitaskuhousut, niin näytän niiden kanssa J:n mielestä rekkalesbolta. Tosin siltä varmaan näytän vaikka olisin alasti...Huoh... pitää vaan varoo, etten yritä sulkea pahaa oloa mielestäni ostelemalla kaikkea... siitähän se kierre vasta alkaisi!½

Ehdotin kaverille leffailtaa, mutta epäilen ettei häntä loppujenlopuksi sitten kiinnosta. En suoraan sanottuna kyllä ihmettele miksei... en oo kovin hyvää seuraa eikä kukaan vapaaehtoisesti halua tuijottaa mun rumaa naamaa. En tiedä... Onneksi maanantaina on psyko, niin pääsen vähän ees purkamaan tätä kaikkea.

Ja ensimmäiseen peliinkään ei ole kuin viikko. Perkele kun jännittää!