Viikonloppu mökillä kavereiden kesken oli juuri sitä, mitä tarvitsinkin tässä vaiheessa elämääni. Pääsin irtautumaan arjesta ja erottautumaan kaikesta kotona odottavasta paskasta ja ahdistuksesta. Olen oppinut sulkemaan ahdistuksen pois mielestä aina joksikin aikaa kerrallaan ja olen pyrkinyt välttämään sitä, koska psyko sanoin että sillä tavalla vain ruokin vanhoja tapojani enkä saa aikaan muutosta toimintamalleissani. Nyt sen kuitenkin tein ja aktiivisesti suljin ahdistusta aiheuttavia asioita mielestäni. Tosin en onnistunut siinä enää niin tehokkaatsi kuin joskus vuosi sitten. Mutta kumminkin. Tajusin myös olevani täysin kyvytön flirttailemaan tai muutenkaan osoittamaan huomiotani kehenkään. Huomasin sen kun  kävimme bileissä. Tein niin kuin aina ennenkin, käänsin pääni ja esitin etten edes huomannut häntä. En jaksa mitään ylimääräistä elämässäni. En juuri nyt.

Keskustelin H:n kanssa viikonloppuna ja kuten arvelinkin, niin ylireagoin silloin kun sanoin, ettei hän alunperinkään halunnut sitoutua minuun. Ei asianlaita ihan näin ollut. Hän todellakin puhui vain siitä, että hänen olisi pitänyt käsitellä omia ongelmiaan ennen kun alkoi suhteeseen kanssani. Ihan hyvä tämä asia oli selvittää, sillä se romautti itsetuntoni totaalisesti eikä se suoraan sanottuna siitä ole kohonnut asiantilan oikean tolan selviämisenkään jälkeen. Miksipä minua kukaan haluaisi elämäänsä jatkuvaksi vieraaksi ja kumppaniksi. Minua kestää paljon paremmin pieninä annoksina... Ja nykyisin minä päästän kenet tahansa elämääni vain pieninä annoksina, sillä tällä tavalla minun on helpompi peittää ahdistuneisuuteni ja paha oloni, jota en edelleenkään haluaisi kenellekään paljastaa... Muuria rakennan itseni ja maailman väliin, nyt, aina ja ikuisesti!

Viikonlopun virkistävät vaikutukset alkoivat hiipua nopeasti. Töissä oli aivan karmea päivä ja surkeasti alkanut aamu jatkui vielä vähän surkeammin kun treeneissä kaikki meni perseelleen. Onnistuin pelitilanteessa vääntämää polveni yliojennukseen ja nyt se on turvoksissa niin, ettei sitä paljoa taiteta. Mutta ei se mennyt pahasti, sillä kipu on onneksi vähäistä. Turvotuksen kun vaan saa kylmäpusseilla laskemaan. Lääkäriin en aio mennä, sairaslomaa en aio pyytää. Mutta se mikä minulla päällimmäisenä on mielessä, on se, että tähän loppuu minun  pelaaminen. En aio enää loukata itseäni, kukaan ei enää ota minuun minkäänlaista fyysistä kontaktia treeneissä koska he pelkäävät satuttavansa minua, enkä jaksa enää sitä ärsyyntynyttä katsetta jonka saan osakseni valmentajilta ja kanssapelaajilta. Olen vakavasti harkinnut sitä, etten enää pelaa yhtään peliä tällä kaudella, sillä joukkueessa on pelaaja joka minun paikkani voi täyttää. Aion puhua lopettamisestani torstain treeneissä.

Minusta vaan tuntuu niin hirveän pahalta lopettaa pelaaminen. Se on ollut niin iso osa elämääni jo niin pitkään ja se on yksi ainoista syistä, jotka ovat pitäneet minua järjissäni. Millä voin täyttää syntyvän tyhjiön? Sain paljon kavereita joukkueesta, enkä usko, että meillä on enää mitän puhuttavaa lopettamiseni jälkeen. Ja nyt kun tuntuu, että iso osa ystävistäni on joko muuttanut pois, avioitunut ja perustaneet perheen (jolloin heillä ei ole aikaa spontaaneihin tapaamisiin vaan näen heitä heidän kotonaan ja puhumme vauvoista), tai muuten van etääntyneet, niin pelkään tippuvani kuoppaan, josta kukaan ei ole minua auttamassa ylös, ja jonka reunat on liian korkeat minulle yksin päästä kiipeämään pois.

Minä en tiedä mitä tehdä.  Haluaisin vain itkeä, mutten kykene edes siihen.