Äääh... olen niin väsynyt. Viime yön meni jatkuvan heräilyn häiritsemänä ja kello 6 soi kello. Sain yhteensä ehkä tunnin unet. Lupauduin äidilleni mennä auttelemaan töihin. 8 tuntia puunasin hotellihuoneita ja nyt olen ihan poikki. Silmät eivät meinaa pysyä auki. Tulen todellakin nukkumaan hyvin ensi yönä!

Huomenna olisi isänpäivä. En edes muista milloin olisin sitä viimeksi viettänyt. Joka vuosi kuitenkin joudun antamaan isälleni ajatuksen. Vaikken tahtoisikaan. Minulle isänpäivä on päivä, jolloin annan itseni ajatella isääni. ja yleensä ajatukset päätyvät siihen, että päädyn vihaamaan itseäni. Omaa vihaani ja ärtymystäni. Siskoni olivat lähettäneet hänelle kortit. Isosiskoni kuvia hänen lapsistaan. Minä en halua antaa hänelle mitään. En edes sitä pientä ajatusta. Hän on satuttanut minua niin pahasti ja perusteellisesti, että anteeksiantaminen ei ole vaihtoehto. En uskalla enkä halua kertoa kaikkea. En täällä. En kenellekään. En aio edes psykolleni puhua tietyistä asioista. Ne on minun henkilökohtaista pimeyttäni. Vihaani. Se on se luuranko kaapissani.

Aion kuitenkin tehdä huomisesta päivän, jolloin voin iloita. Päivän, jolloin ajatukset eivät ole synkkiä. Ostin isäpuolelleni pienen lahjan ja aion antaa sen hänelle huomenna. Hän ei ehkä osaa odottaa sitä. En ole varmaankaan kertonut, mutta hänelläkin on lapsi. Pieni poika. Lapsen äiti oli hyväksikäyttänyt häntä ja hänen hyväuskoisuuttaan ja rakkauttaan. Hän oli tullut raskaaksi (koko heidän suhteensa oli ollut naisen laskelmoitua). Kun lapsi syntyi, nainen katkaisi välit. Nyt hänellä ei ole mitään oikeuksia lapseen, hän saa nähdä lasta vain silloin kun lapsen äiti on siihen myötämielinen. Eli todella harvoin. Hän inhoaa tilannetta, sillä hän antaisi lapselleen ihan mitä tahansa. Siksi kaikki tämä tuntuukin niin kauhean pahalta.

Nyt menen etsimään villasukkani. Minua palelee.