Katsoin juuri World trade center -elokuva. Olihan se kovin yltiöpatrioottinen ja yritti antaa oikeutuksen Irakin sotaan, mutta silti se oli jollakin tapaa koskettava. Jotekin sitä tajuaa, että elämä on niin kovin lyhyt ja että siitä pitäisi nauttia, ongelmineen päivineen. Kaksi hyvää ystävää olen saattanut hautaan ja tuntuu, että heidän mukanaan myös jotain minusta on kuollut. He eivät ehtineet kokea kaikkea tätä, minkä minä olen kokenut...

Samalla kuitenkin aloin ajatella tulevaisuutta. Lapsia. En osaa kuvitella itseäni äidiksi. En sellaiseksi henkilöksi, joka joskus synnyttää. Vaikkakin sitten joskus, haluaisin perheeseeni lapsen. Sisareni lapsen tapaaminen tänään tuntui jotenkin niin hellyyttävältä. Hän on niin pieni, niin suloinen



Kummityttönikin on raskaana. Olin jo hieman odotellutkin tuota uutista, sillä hänellä on ollut jo pitkään vauvakuume. Ajatella, kuinka kaikki on muuttunut niin nopeasti. Ei ole kauaakaan kun Jennin kanssa lueskelimme kirjoja kirjastolla, siitä kun hän pääsi ripille. Kaikki ovat aikuistuneet ja minusta tuntuu, että minä olen jäänyt paikalleni junnaamaan. Opiskelukaverini ja useimmat lapsuudenystäväni ovat avioliitossa, rakentamassa omaa taloa, tekemässä lapsia. Molemmat siskoni ovat parisuhteessa, toisella on lapsia ja toinen suunnittelee lapsen tekoa. Serkkuni, he joiden kanssa olen kasvanut, ovat itsenäistyneet ja saman ikäinen serkkuni, Toni, on saanut jo lapsenkin. Minä asun edelleen tässä pienessä yliopistokaupungissa, näen samojen ihmisten muutuvan ja liikkuvan eteenpäin elämässään, menestyvän.