Taas on yksi joulu takana. Ja yllättävää kyllä, se oli juuri niin harmaa, synkkä ja sateinen kuin  sen odotinkin olevan. Nyt ymmärrän paremmin sanonnan, että joulu on yksinäiselle kaikkein pahinta aikaa. Niin se on kyllä heillekin, jotka eivät ole niin yksinäisiä. Kyse on siitä, millä tavalla ihmiset ymprillään ottaa mukaan siihen hetkeen. En tuntenut yksinäisyyttä; en kyllä myöskään joulun iloa ja yhtenäisyyttä.

Joulun pyhät tein perinteen mukaisesti töissä. Valvoin ne "kriittiset yöt" yövuoroa ja se pelasti minut ontuvien selitysten keksimiseltä. Minun ei tarvinnut sen kummemmin selitellä äidille, miksen mennyt heidän luokseen jouluaterialle. Ei tarvinnut olla siskon ja hänen miehensä  ja miehen vanhempien luona ylimääräisenä lenkkinä. Ei tarvinnut ajatella kaikkea sitä jouluaattoon liittyvää sähläystä ja stressaamista. Minä katsoin jouluaattona Frasieria dvd:ltä ja söin hyvin ja nukuin keskellä päivää ja nautin hiljaisuudesta.

Tapasin Pikkuisen vanhemmat ensimmäistä kertaa nyt pyhien jälkeen. Tapasin myös hänen sisaret, heidän perheensä sekä pikkuisen parhaan ystävän. Ja jos suoraan sanotaan, niin minua pelotti niin maan perusteellisesti. En ole ksokaan tavannut kenenkään vanhempia niin, että he tietävät kuka minä olen. En ollut heille vain joku kaveri tai lapsen tuttava. Olin tyttöystävä. Ja se mikä minua jaksaa edelleen ihmetyttää, on se, kuinka avosylin he ottivat minut vastaan kotiinsa. Heille seksuaalisuudessani (eikä Pikkuisen seksuaalisuudessa) ollut mitään erityistä, eikä minun tarvinnut peittää kaikkia kosketuksiani tai katseitani. Itseasiassa minusta tuntui ensimmäistä kertaa elämässäni siltä, että minä olin häveliäämpi kuin kukaan muu. Vaikka olen avoimesti lesbo, enkä sitä mitenkään erityisemmin salaile, niin nyt minusta tuntui oudolta. Pystyn suutelemaan ja kävelemään käsikädessä julkisella paikalla, kävelemään pride-kulkueessa, lähettämään spfo-listalle viestiä omalla nimelläni, tekemään gradua sateenkaari-aiheesta jne. Ehkä minä olen vain ahdasmielisen siinä mielessä, että kuvittelen kaikkien jollakin tapaa paheksuvan erilaisuuttani ja että ei ole soveliasta näyttää "erilaisia" tunteita julkisesti. ja kun niin ei tapahtunutkaan, niin en vain tiennyt mitä tehdä ja mitä ajatella. Mitä hittoa sitä voi ajatella, kun ensimmäistä kerta tyttöystävän äidin tavatessaan saan kouraani paketin, jossa lukee hyvää joulua anopilta? (Villasukkien kera tuli lupaus pitää mut jatkossakin villasukissa, jeah!)

Jotenkin kaikki tämä hämmensi ajatussoppaani entisestään ja tunteeni Pikkuista kohtaan ovat samalla kertaa niin selkeät, mutta samalla niin epäselvät. Nyt minulla on positio jossakin. Sellainen missä, minusta tuntui hyvältä. Mutta haluanko olla siinä positiossa? Rakastanko Pikkuista niin, että haluaisin ottaa paikan tuossa positiossa? Mitä minä oikein teen?

Ajatuksiani ei lainkaan selkeyttänyt se, että juttelin tänään äitini kanssa ja häne kertoi, että isoisälläni on syöpä. Sitä hoidetaan aktiivisesti, mutta hänen tämänhetkisellä perusterveydentilallaan en menisi toivomaan liikoja paranemisennusteen kanssa. Yksikin sytostaattien aikainen tulehdus vie herkästi hengen mieheltä, jolla on vain yksi keuhko ja sekin enemmän ja vähemmän terve.  Mutta ei pidä maalailla piruja seinille.

On se jännä kuinka asiat vain tapahtuvat. Yhden jälkeen tulee toinen, ja sitten kolmas ja sitten kohta miljoonas. Tulisipa välillä niitä hyviäkin asioita, ja niitä asioita joita minun ei tarvitse terapiassa ensin analysoida voidakseni nauttia niistä.

Ja oh, olisihan tämä pitänyt arvata. Taas valvotaan keskellä yötä. Työpäivä olisi aamulla ja minä valvon edelleen. Kuka sanoi, että joulu olisi perinteiden aikaa.... olen ainakin yhden perinteen minäkin onnistunut säilyttämään:)