En tiedä mikä oloni on saanut niin hyväksi, mutta en valita. En todellakaan valita. Ehkäpä se johtuu siitä, että psykon kanssa päästiin vihdoin edes hieman eteenpäin asioiden purkamisessa ja tein uusia oivalluksia tai siitä, että olen saanut tehtyä asioita, jotka on jääneet roikkumaan. Jokatapauksessa tunnen oloni hieman vapautuneemmaksi ja pitkästä aikaa iloiseksi.

Olen jättänyt taakseni erään asian, joka lapsuudesta asti on minua painanut ja joka on kuluttanut energiaani aina tähän päivään saakka. Olen päässyt ainakin osin yli kaiken sen vihan ja ahdistuksen ja antanut itseni antaa anteeksi itselleni. Terapia repii haavoja auki ja vielä sohii niitä tikulla ja vaikka vain haluaisin juosta pois, sulkea silmäni ja korvani, niin silti minä vain jään. En pääse eteenpäin ellen niitä asioita käsittele. Syyllisyyden tunne siitä suuresta pahasta vain kasvaa mitä enemmän havaitsen siinä uusia näkökulmia ja mitä enemmän asiaa käsittele sitä vakuuttuneempi olen omasta roolistani hylkääjänä ja pettäjänä. Haluaisin, että kaikki paha jäisi oikeasti menneisyyteen eikä pitäisi minusta kiinni enää tässä hetkessä ja tulevaisuudessa. Pahalla on taoana kietoutua kiinni kaikkeen ja eroonpääseminen on kokolailla mahdotonta. Mutta yksi asia on sentään hyväksytyy. Se on alkua, tai ainakin lopun alkua.

En kehtaa katsoa ihmisiä silmiin, sillä pelkään että he näkevät heikkouteni ja voimattomuuteni. En uskalla antaa itseäni muiden tuettavaksi, sillä aina on joku joka ei saa kiinni kun kaadun. Minä jaksan yksin. Minun on pakko jaksaa yksin. Vaikka minulla on ikävä H:ta, niin olen tavallaan tyytyväinen siitä, että hän ei ole näkemässä tätä prosessia. Hän ei ole näkemässä tätä rimpuilua ja uhmaa ja raivoa.

Nyt lähden ulos nauttimaan lumesta.