Olen pitänyt tästä blogin(kin) päivittämisessä pitkähkön tauon. Kuten olen viettänyt taukoa myös elämästäni. Heräsin pikkujouluissa iltaa istuessani ajattelemaan kuinka olen taas kerran antanut itseni pudota pois kaikesta. Jättäytynyt, tullut unohdetuksi, unohtanut (ja samalla myös kaivannut). Minua harmittaa kun minulla ei ole aikaa. Minulla ei ole voimia. Minulla ei ole jaksamista. Tunnen olevani luuserti, petturi, tylsimys. Ikävä ihminen.

Minua kalvaa menetykseni, jota se toinen ei vain tajua. Ei, koska en näyttänyt sitä. Nyt en vain tiedä mitä tunnen ja ketä kohtaan. Miksi se on, että koskaan kukaan kehen minä ihastun, ei halua olla kanssani. Ja ne ketkä minuun ihastuu ovat niin symppiksiä tyyppejä, että heidän kanssaan on yhdessä juuri siksi. Miksi minä ihastun vääriin ihmisiin? Miksen voi rakastaa? On vain se yksi, kenet halua, ja häntä en saa. En edes tiedä haluaisinkokaan, sillä Hän edustaa minulle kaikkea sitä mitä toisesta etsin: tasapainoa, rauhaa, uskollisuutta, iloa, lämpöä, valoa, hellyyttä. En halua menettää tuota ideaalia, sillä jos niin tapahtuu, niin mitä minulla on enää tavoiteltavaa? Voinko enää keneltäkään odottaa mittän? Vai onko odotukseni vain liian vaativia?

Kävin psykiatrin vastaanotolla hakemassa kela:lle todistusta terapiatuen jatkohakemukseen. Terapeuttini lausunnossa luki, että "tarvitsee ehdottomasti terapiaa kahdesti viikossa". Psykiatrikin sanoi, että ajatukseni terapian vähentämisestä yhteen kertaan ei ole hyvä ajatus. Olen niin herkässä tasapainossa kuulemma, että mikä tahansa saa minut pois polulta. ja niin varmaan saakin. Ehkäpä minun oikeasti on yritettävä vielä kerran, yritettävä saada tämä toimimaan. haluan tuntea. Haluan tuntea ihan mitä tahansa. Edes sitä vihaa, jota terapia minussa herättää.

Kävelin äsken kotiin tullessa lumisateessa. Nautin putoilevista lumihiutaleista, jotka pikkuhiljaa laskeutuivat maahan. Ne pienet lumihiutaleet putosivat paljaalle asfaltille, ollen siinä vain hetken sulaakseen silmän räpäyksessä vedeksi. Kaikki syksyllä auki revityt asfaltit ja putkitöiden jäljet ovat nyt peittyneet valkoiseen kalvoon; pehmensi niiden karuutta, antoi niille uuden ulottuvuuden. Rumastakin voi tulla kaunista pienellä muutoksella. Pimeydestä valkeaa niin herkästi. Kaikki oli niin hiljaista, niin rauhallista, niin kaunista.

Joulukuista iltapäivää
seinän kokoinen ikkunalasi
erotti meidät
hitaista hiutaleista
puistossa jossa lamput juri syttyvät

Ulkona vielä levällään
kadusta irti revityt kivet
kun rakensimme rintamalinjoja
nyt niiden rauniot
saavat pehmeät linjat

Lumi peitti huonot puolemme
vallanhimon, itsekkyyden

Musta, niljaisten lehtien kaupunki
tuli valkeaksi ja sai
meidätkin hetkeksi sädehtimään

Tupakansavuisessa ilmassa
kaikki olivat kerrankin samaa mieltä
elokuvan lopusta
saavutetuista eduista
maassa rauha on sama kuin lunta

Ihmiset jotka tietävät
liian tarkasti toistensa pahat teot
ovat lopulta
samanlaisia kaikkialla
maassa rauha on sama kuin lunta

Lumi peitti huonot puolemme
vallanhimon, itsekkyyden

Musta, niljaisten lehtien kaupunki
tuli valkeaksi ja sai
meidätkin hetkeksi sädehtimään

Ultra bra - Musta, niljaisten lehtien kaupunki