Olen koko yön valvonut ja tehnyt seminaarityöni loppuun. En saanut unta, jiten se oli ihan sama pyörinkö vuoteessa unta yrittäen vai teenkö jotain järkevää. Ja juuri äsken lähetin työn sähköpostilla kohteliaan saateviestin kera. Toivottavasti työn ohjaaja ottaa sen vastaan ja mikä tärkeämpää, toivottavasti se menee läpi. Jos se menee, niin minulla on elämäni ensimmäiset aineopinnot kasassa. Olen tyytyväinen itseeni. Siihen että sain tämän työn valmiiksi ja palautettua. Minua jännittää siitä saatava palaute, sillä työ on tärkeä markkeri sille olenko vielä valmis tekemään gradua. Jos se menee pieleen ja saan ison läjän korjausehdotuksia, niin voi kadota motivaatio gradun aloittamiseen sen sileän tien. Mutta eipäs maalailla piruja seinille.

Olen koko viikonlopun elänyt yksinäisyydessä ja vetäytynyt melkeinpä kaikesta kontaktista. Minulla on ollut niin paljon ajateltavaa ja nyt oli aika niitä oikeasti miettiä. Ajatukseni ovat huomattavasti selkeämpiä kuin mitä ne olivat loppuviikolla. Vaikka vieläkin on ahdistusta ja epävarmuustekijöitä, niin olen kuitenkin luopunut paljosta. Kerrankin minulla on terapeutille jotakin positiivista sanottavaa ja ajatusprosessin kuvaamista.

Ulkona alkoi satamaan. Taas kerran. Vaikka odotin syksyä, niin tämä sade ei jaksa houkutella minua juuri nyt. Vaikka joskus menenkin kävelemään sateeseen ja hengittämään kosteaa, syksyistä ilmaa. Taitaa olla hieman myrskyä ilmassa. Ainakin polvi jomotuksellaa siitä antaisi viitettä.

Ehkäpä teen poikkeuksellisen aamunavauksen ja keitän kaurapuuroa. Minun tekee mieli puuroa.