Noniin. Velvollisuuteni työpaikkaani kohtaan on taas kerran täytetty. Tämäkin pätkä, lyhyt sellainen, on ohitse ja seuraavan kerran suuntaan tieni sairaalamaailmaan pääsiäisen aikaan kokonaiseksi kuukaudeksi. Näiden päivien aikana opin paljon, näin paljon ja koin paljon. Tutustuin uusiin ihmisiin ja tuntui hyvältä tehdä taas sitä, mistä oikeasti nautin ja mistä saan hyvän olon tunteen. Työmatka ainakin tänä aamuna tuntui pitkältä ja kylmältä, sillä linja-auto pysähtyi pysäkille, sammui eikä enää käynnistynyt uudelleen. Puoli tuntia seisoin ulkona melkein 40 asteen pakkasessa odottamassa seuraavaa vuoroa ja samalla onnistuin myöhästymään töistäkin.

Olen koettanut tässä hieman pakkailla. Kassi on melkein tyhjä, enkä oikein osaa päättää mitä ottaisin mukaan sinne pohjoiseen. Noh, eihän minulla oikeastaan ole garderoobia mistä valita, joten päädyn kuitenkin niihin mitä aina kotonakin käytän. Olen yrittänyt saada erinäisiä kesken jääneitä asioita selvitetyksi ennen lähtöä.

Tuntuu oudolta ajatella, että kohta olen toisessa kaupungissa, toisessa maassa. Olen ehkä laittanut tulevalle viikolle aivan liikaa odotuksia ja pelkään, ettei kaikki menekään niin hyvin kuin olen suunnitellut.  Ehkäpä minua hieman pelottaa nähdä H, pelkään että hän on muuttunut, että minä olen muuttunut. Niinhän me molemmat olemmekin.

Nyt vaikenen viikoksi. Tulen takaisin kamera täynnä kuvia, mieli täynnä muistoja ja ajatukset täynnä kaikkea positiivista. Lähden sinne pohjoisen nollakeleihin hakemaan rusketusrajoja (siellähän on tropiikki suomen pakkaisiin verrattuna), sillä ostin uudet uikkaritkin.

Voimia kaikille! Nauttikaa pakkasista!