Koen vain pettymyksiä toise perään. Sellaisia pettymyksiä joihin en ole osannut lainkaan varautua jotka minun herkän tasapainoini suistaa raiteeltaan samalla tavalla kuin pieni tuulenvire pölyhiukkasen. Olen tietämättäni onnistunut loukkaamaan toista, mikä saa minut voimaan fyysisesti ja henkisesti todella pahoin. Mutta samalla en voi käsittää hänen pettymystään ja pahaa oloaan. Minun pitäisi pysyä aina vaiti, jotta en sano mitään, jotten anna turhia haaveita tai turhia kuvitelmia enkä varsinkaan turhia toiveita. Minusta tuntuu, että tämä suuri suuni, joka silloin joskus oli niin kovin hiljainen, on ajamassa minua jonnekin jonne en haluaisi joutua. Vaikka olen onnellinen saavuttamastani sosiaalisuuden tasosta, niin samalla minusta tuntuu että se on tuonut minulle pelkkää harmia. Olisi ehkä vain pitänyt olla siinää samassa pienessä piirissä jossa niin pitkään elin. Olla yksin.

Viime päivät ovat vain vahvistaneet ajatustani siitä, että yksin oleminen ainakin tälla hetkellä on minulle parasta. Vaikka kaipaan toista vierelleni, niin en jaksa ajatusta uudesta pettymyksestä. En kyllä varmastikaan ole siihen edes aivan valmiskaan. Vierelläni olevien ystävien suhteet kaatuvat ja ystäväni kärsivät, ja minä yritän heitä tukea. Voimilla joita minulla ei ole, ja mielenrauhalla joka minulla puuttuu ja sanoilla joita en keksi. Näin heitä yritän tukea, kuuntelen, olen läsnä. Olen se tuttu ja turvallinen. Toivottavasti heille edes ystävä.


Tämä on soinut päässäni ja lohduttanut minua. Samalla tavalla kuin silloin nuorempana.
"Niin kaunis on hiljaisuus
Ja kauniimpaa on kaipaus
Kun muistoissa hetken olla saa
Silmän isku on ikuisuus
Niin kaunis on hiljaisuus
Siellä jossain säilyy salaisuus
Sielu on surusta suunniltaan
Kun ei rakkainta nähdä saa..."