Päivät etenevät aina yhtä harmaana ja sumuisena massana. Joku asia nostaa pienen valonpilkahduksen, jonka vuoksi minäkin nostan maahan lasketun katseeni ylöspäin, mutta kohtalona on aina päätyä huomaamaan, ettei se ole huomioimisen arvoista. Turvalliset rutiinit luovat turvallisuutta ja vakautta; pidän niistä kiinni kynsin ja hampain. Tarvitsen niitä, kaipaan niitä, rakastan niitä.

Olen miettinyt ja käynit lävitse blogimerkintöjäni viimeisten kahden vuoden ajalta ja huomaan kuinka aaltoilevia tunnetilani ovat olleet. Välillä olen ollut niin onnellinen, että olen huutanut ja iloinnut ja tunnustanut sitä kaikkea positiivisuutta kovaan ääneen; välillä taas olen maannut mutaisessa maassa yrittäen viimeisillä voimilalni vetää itseäni eteenpäin. Edes sen sentin verran, jonka jälkeen voi tulla näköpiiriin uusi risteys, uusi mahdollisuus. Nyt on avautunut se risteys, jonka edessä joudun valitsemaan.Olen tietoisesti itseni risteykseen ohjannut ja nyt on edessä valintoja. Olen päättänyt jättää kotikaupunkini; kaupungin jossa synnyin, kasvoin, rakastuin, masennuin. Lähden paikkaan jossa minulta ei vaadita mitään, ja jossa minulla on paljon annettavaa. Pystyn jatkamaan opintojani sieltä käsin ja töitäkin löytää jos vain tarpeeksi haluaa. Ajankohdallisesti tämä siirtymä sijoittuu ensi syksyyn tai viimeistään vuodenvaihteeseen. Silloin olen toivon mukaan saanut gradun valmiiksi ja terapia loppuu (en aio enää hakea tukea lisää). Olen avoin kaikelle sille uudelle ja luovun paljosta vanhasta ilomielin. Miksi pitää kiinni asioista, joiden vuoksi olen tässä kunnossa juuri nyt?

Olen valmis luopumaan tästä elämästä. Ihan kokonaan.