Eilinen peli meni aikalailla penkin alle, vaikka kampoihin pistettiinkin ja kovasti. Maalin maalia ei saatu ja typeristä virheistä pääsi vastustaja rokottamaan. Mutta tämä on peliä, ainakin ollaan kovasti kehitytty sitten alkukaudesta. Ensi viikolla haetaan pronssimitali kotiin! Oma pelini meni paremmin kuin ikinä sitä joukkuetta vastaan. Sain annettua kampoihin vastustajan pelaajalle ja pidin hyvin paikkani. En siis ainakaan kämminyt, mutta en siel kyllä mitään erityisiä onnistumisiakaan nähty. Ja kun vastustajan pelaaja romahti jalalleni, ni se siitä sitten. Sivuraudallinen polvituki, jota olen pakotettu pitämään, vääntyi tyylikkäästi montakymmentä astetta väärään suuntaan samalla vääntäen muutenkin löysiä nivelsiteitäni. Nyt sitten taas linkutetaan.

Eniten minua säikäytti joukkuetoverini päähän kohdistunut isku. Säikähdin sitä niin, että minusta tuntuu, että mun peli alkoi siitä menemään alamäkeä. Olen aikaansaanut M:n niin läheisen siteen aikaiseksi, että häneen kohdistuva vääryys ja onnettomuus tuntuu lähestulkoon yhtä voimakkaalta minussa. Toisaalta minua ihan ärsyttää kun olen niin huolehtivainen ja jatkuvasti seurailen toisen tilaa. Olin niin lähellä etten soittanut töihin ja sanonut, että pidän tänään ylityövapaan ihan vain, että olisin päässyt huolehtimaan hänestä. Minulla kun on kokemusta aivotärähdyksistä ja tiedän, että niistä voi oikeasti mennä tolkku sekaisin. Vannotin hänen soittamaan minulle jos yhtään tuntuu pahalta, ja jos soitto tulee niin lähden vaikka keskellä yötä hänen luokseen. M pitää minua varmaan hysteerikköna, mutta pitäköön...

Isän näkeminen sai minut taas tolaltani ja olen paljon miettinyt lapsuuttani ja menneitä. Ja taas tapahtui se, mikä aina kun näen isäni: hämmennyn ja masennun ja alan ajatelemaan itsestäni kauhean negatiivissävytteisesti. Minulla on vaan kaikki positiivisetkin asiat jotenkin kääntynyt huonoiksi. Toivottavasti selviydyn tästä nopeammin kuin viime kerralla. En jaksa tätä vellomista. En juuri nyt...