Vietin viikonlopun äitini luona. Minusta tuntuu, että hän aavistaa jotain olevan vialla ja siltä, että hän aavistaa milloin kannattaa soittaa minulle ja pyytää kylään. Lauantaina hän soitti minulle juuri sillä hetkellä kun minulla oli kaikkein pahin olla. Olin valvonut kokonaisen yön, tunsin itseni voimattomaksi ja arvottomaksi. Äiti soitti ja pyysi syömään. Minä menin. Minut houkuteltiin ja jäin yöksi. Valvoin toisen yön peräkkäin. Katsoin ikkunasta ja tuijotin kuinka vaahtera tiputti viimeisiä lehtiään ja ajattelin kuinka odotan sitä ihanaa valkeaa lunta joka peitää alleen kaiken tämän harmauden.

Olen huomannut, että pikkuhiljaa edellisen lääkkeen unettava vaikutus katoaa. Perjantain ja lauantain välinen yö oli täysin unettomista ensimmäinen ja viime yö jatkoi putkea. Vaikka olen tottunut valvomiseen, niin väsymyksen sietäminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Kuukausi unta oli enemmän kuin saatoin toivoa. Kai se on vaan joistain asioista suosiolla kärsittävä. En voi vielä arvioida uuden lääkkee mielialavaikutuksia, mutta enää kaikki ei tunnut niin kauhean vaikealta. Jaksoin jopa hymyillä ja puhella äidille, ja hänkin huomio yllättävän sosiaalisuuden puuskani.

Tänään oli ihana käydä isolla kirpputorilla. Yhtään ei ahdistanut vaikka ihmisiä oli kauheasti ympärilläni. Tein kovasti löytöjä. Ostin uudet talvikengät: iskemättömät goretexit (nyt kelpaa lammikoissa kävellä), anorakin (sellainen r-collectionin, jota olen himoinnut) ja sitten pussillisen rintamerkkejä (mäkki on murhaa-merkki, hieno peace-merkki, vegaani-merkkejä ja sellaisia feministimerkkejä, jotka löysivät heti tiensä laukkuni läppään!) Ostin myös uuden kylpyankan. Ne ovat minun keräilykohteeni tästä edespäin.

Minusta on ollut mielenkiintoista huomata se, kuinka olen alkanut huomaamaan ympärilläni olevien ihmisten mielenkiintoisuutta. Näin unta edellisenä nukuttuna yönä siitä, että makasin erään lähipiiriini kuuluvan naisen kanssa sängylläni. Hänen päänsä oli painaunut rintaani ja hän oli nostanut jalkansa pystyyn seinää vasten. Keskustelimme buddhalaisuudesta, taolaisuudesta ja muista uskonnoista. Rakensimme keskustelun ohessa omaa ideaali-uskontoamme. Tai pikemminkin jaoimme asioita joihin me henkilökohtaisesti uskomme ja huomasimme, että arvomme ovat pitkästi samanlaiset. Tunsin hänen kanssaan sielunsisaruutta ja jonkinlaista selittämätöntä, jostain syvältä kumpuavaa rakkautta. Muistan voimakkaasti sen rakkauden tunteen. Nyt mietin, että miten reagoin kun näen hänet seuraavan kerran. En varmaan mitenkään erikoisesti, sillä hänen kanssaan on helppo puhua. Kohtaaminen on vaivatonta eikä minun tarvitse hänelle esittää roolia (se on jännä, sillä hän on ainoa ihminen jonka seurassa en ole tainnut koskaan olla ahdistunut. Välillä tuntuu, että hän näkee roolini lävitse kaikki ne hyvät puolet minussa, jotka olen itsekin hukannut). Toivoisin, että hän on aina elämässäni muistuttamassa minua siitä, että minussakin on jotain hyvää. Se helpottaa.

Minun on mentävä yrittämään unen saamista. En halua mennä uuden psykon luo näyttäen siltä, että olen valvonut juuri 3 yötä. Tosin näkeepähän sitten tilanteeni omin silmin...

jälkikommentti: vielä pitää lisätä, että viikonloppuna tein jokasyksyisen lehdissäkieriskelyni. Kaaduin suorilta jaloilta vaahteranlehtien sekaan, heittelin lehtiä päälleni, tuijotin taivasta. Pidän kiinni joistain perinteistä; tosin niitä on vain kaksi (lehdissäsukeleleminen ja lumienkelien tekeminen)