Seinät ovat taas alkaneet kaatua päälleni. Niin töissä kuin kotonakin. Tänään jouduin kesken työpäivän opiskelijoiden opastajaksi ilman minkäänlaisia valmiuksia. Jouduin opastamaan lähihoitajaopiskelija, viittä yhtäaikaa, sillä ne joiden asia olisi oikeasti pitänyt hoitaa, pesi vastuusta kätensä. Koko loppuvuoro meni sitten heitä paapoessa... Vaikka yleensä pidän opiskelijoista ja heidän ohjaamisesta, mutta nyt meni kyllä minunkin sietorajani yli. Ei minun sijaisena pitäisi hoitaa tuollaisia asioita...

Hieman tuntuu, että minua painostetaan monesta suunnasta. Olen yrittänyt hieman perääntyä, mutta huonolla menestyksellä. En haluaisi loukata ketään... Minua harmittaa moni asia ja säälittää se, kuinka olen vaan jättänyt asioita taakseni, yittäen sulkea vaikea/nolot/epämiellyttävät muistot taakse. Kadun muutamia tekojani ja tiedän niiden vaikuttaneen aivan liikaa. Tätä se teettää kun ei ajattele kunnolla, ennen kuin tekee jotain. Olipahan sekin viimeinen kerta... En osaa/halua puhua siitä, eikä minua oikeasttaan edes kiinnosta vatvoa asiaa. Kaikki on ollutta ja mennyttä. Ehkä joskus vielä unohdettua.

Voi minua, typerystä!